Laitoinpas sit muksuille Vilttitossua & Heinähattua pyörimään toviksi, sillä taka-ajatuksella että ehtisin hieman luurit korvilla treenailla huomisia bänditreenejä varten: ei ole ehtinyt viikkokausiin pahemmin sen enempää kuuntelemaan saati soittamaan nippua biisejä, jotka siis kohta pitäisi omalta osalta nauhoitella. Toukokuun alkupuolella olisi keikkakin Porissa. Schlaagereiden siis pitäisi iskostua siiheksi tuonne takaraivoon a.k.a. selkäydinkanavaan. Joten...dvd koneeseen ja "senkut" korville.
Jotain soundeja siinä sitten yritin haeskella, kun lopullinen visio soundipolitiikastakin on vielä snadisti auki. Biisejä on kymmenkunta. Pari läpihuutojuttua (siis kuvainnollisesti, ei että biiseissä huudettaisiin kovin) ja sitten muutama niin kinkkinen matikkamusiikkipläjäys että funktiolaskimelle olis käyttöä :) Pari kertaa sainkin biisit soitettua läpi, haparoiden enemmän ja vähemmän. Vaatii joo lisätreeniä...perkele. Sitten aloin havahtua siihen, että kämpässä oli hiljaista. Vähän liian hiljaista.
3-vuotias tehotyttö ja 4,5-vuotias isoveljensä pitävät yleensä huolen siitä, että desibelitaso kotona ylittää taukoamatta sen sallitun. Kun tulee hiljaista, se ei IKINÄ meinaa mitään hyvää. Luurit korvilta ja minidisk-soitin pauselle. Pelonsekaisin tuntein vilkaisin olohuoneeseen: lapset piirtelivät keskittyneesti olkkarin pöydän ääressä. Enimmäkseen paperille, thank god.
Paitsi että...
Jossain vaiheessa oli pienet taiteilijanalut toteuttaneet itseään vaaleaan sohvaan, onneksi sen selkäpuolelle ja ONNEKSI vain puuvärein. Tussitkin oli kyllä kaivettu kaapista omin luvin, mutta niillä täggäily oli jäänyt lähinnä omiin käsivarsiin ja naamaan. Ou jee...Keittiön puolella oli tosin hieman laamittu hieroglyfejä myös laminaattilattiaan. Kaukonäköisesti äitee oli ostanut lapsille vain vesiliukoisia tusseja. Ja ne muuten lähti TAAS kerran jäähylle kaapin päälle. Ei sen isompaa katastrofia tällä kertaa. Ehdin parahultaisesti siivoamaan sotkut ennen kuin hellapoliisi tulee kotiin töistä :)
Kyllä se vain niin on, ettei musiikkiharrastus oikein ole perheellisen hommia. Jos tätä tekisi ammatikseen niin asia olisi toinen. Työajat tietty olis aika hanurista, mutta niinhän ne on nyt muutenkin. Ei ole tällainen touhu ainakaan pienten lasten kanssa mitään happy-happy-joy-joy-harrastamista - että jotenkin rentoutuisi niin kuin yleensä harrastamisen kanssa kuuluisi kai käydä. Esikoisen ollessa vielä taapero ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun kävi niin, että suurin piirtein suoraan keikkareissulta sai vaihtaa simmarit jalkaan ja pulahtaa vauvauintiin. Oli siellä saunaosastolla muitakin väsyneitä sankareita, mut ne muut iskät oli sentään yrittäneet nukkua edellisenä yönä. Itsellä vielä helmeili keikkahiet otsalohkolla. Nykyään sentäs ehtii nukkua keikkojen jälkeen tunnin tai pari ennen termiittien heräämistä.
Sit vielä ipanat tuhoaa noita delikaatteja musavehkeitä, tai ainakin vääntää parametrit solmuun jos unohtaa virrat päällä vahtimatta sekunniksikin. Saldo toistaiseksi on pysynyt kohtuullisena: vanhasta PC:stä poika runnoi virtanapin lunariin (ja kun se oli vaihdettu, sen uudenkin) ja behrun "putki"-EQ:sta pieni bypass-kytkin sai luvan lähteä irti pojan käsittelyssä.
Sittemmin olenkin kalliimmat vehkeet pistänyt jemmaan.
Akustinen kitara on aina jossain custom-vireessä :)
Joo, himassa EI tarvitse kuvitellakaan tekevänsä musiikkia kovinkaan intensiivisesti. Mikrofoneilla nauhoittaminen on TÄYSIN poissuljettu mahdollisuus. Ellei sitten halua nauhoittaa kakaroiden älämölöä. Linjaan nauhoittaminenkin on vähän riskialtista puuhaa; Kun jälkikasvu huomaa että isi soittelee jotain, on siinä heti kaksi avustavaa teknikkoa joko säätämässä tai soittoapuna. Ja sitten on tietysti vielä se yksi, välitöntä huomiota vaativa distraktio:
Vaimo.
Inspiraatio ei voisi nopeammin kaikota, kuin siihen että vaimo huutelee toisesta huoneesta jotain. Tuu käymään täällä, haluan näyttää sulle yhden jutun. Mullon sulle vähän hommaa. Vie roskat. Keitä kahvit. Hiero mua. Haluan keskustella sinun kanssasi tästä asiasta...Haluan huomiota. Huomiota. Huomiota, SAATANA!
Soittaminen bändissä soveltuu parhaiten asunnottomille sinkuille. Voi olla keikalla tai kiertueella vaikka 365 päivää vuodessa eikä kotona odota kiukkuinen naaras naama norsun vitulla kun tulee rähjääntyneenä reissuiltansa. TAI: jos vaimoehdokas on tempperamenttisempaa laatua luonteeltaan, voi käydä niinkin että parempi puolisko on kiukuspäissään tempaissut siinä odotellessaan kunnon lärvit ja odottaa muusikonrenttua siippaansa tuhannen päissään ja räkä poskella kun tämä vihdoin saapuu reporankana keikalta kotiin. Semmoistakin VOI tapahtua...(vielä silloin kun ei ole hankkinut jälkikasvua)
Nyt kun oon erehtynyt jotain helvetin kotistudiota alkaa virittelemään, on proggis tullut parissa vuodessa nyt siihen kulminaatiopisteeseen, että kaikenlainen nauhoittamiseen etäisestikin liittyvä toiminta pitää ulkoistaa kotoa pois. Studioveijoilu on kerta kaikkiaan mahdotonta. Raajattoman torson on helpompi hypätä pituutta.
Himassa vielä juuri ja juuri pystyy treenaamaan biisejä...
...vaihtelevin jälkiseuraamuksin.
Pitäisi ehkä vaihtaa harrastusta. Vaikka pitsinnypläykseen...Mut se vaan taitaa olla niin, että tällainen ns. luova harrastus ei oikeastaan ole harrastus samassa mielessä kuin esim. joku spinning tai postimerkkeily. Musiikintekeminen yksin ja ryhmässä lienee enemmänkin sukua muille itseilmaisun lajeille, kuten kirjallisuudelle ja taidemaalaukselle. Se on tapa jäsentää todellisuutta. Se vaatii jonkin asteisen vamman sieluun. Että on vain pakko tehdä sitä. Voisi sitä kai intohimoksikin tituleerata - tosin sillä varauksella, ettei musiikintekemisestä läheskään aina irtoa niitä fantastisia mielihyvän kokemuksia. Niitäkin, toisinaan. Taitaa olla kuitenkin enemmän sukua masokismille ;)
Onkohan tähän sieluntilaan olemassa lääkehoitoa? (siis muutakin kuin ne perinteiset: viina, huumeet ja villit naiset...)
Lobotomia, ehkä auttais.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti