Jazz-Snob Eat Shit

Kun tässä nuorempi polvi on viime päivinä kilpaa ylistänyt jenkkiläisen ADHD-metallia veivaavan The Dillinger Escape Planin uutukaista, niin vanhakin oikein herkistyi muistelemaan nostalgisesti erästä klassikkolevyä. TDEPin viimeisintä keitosta en ole vielä itse tsekannut, mutta Mike Pattonin kanssa sohaistu Irony Is A Dead Scene-EP ainakin toimii kympillä! Niin TDEP kuin Mr. Bunglekin ovat kummatkin enemmän ja vähemmän velkaa jo vuonna 1989 julkaistulle kiistämättömälle klassikkolevylle.

Itse tutustuin lättyyn vinyyliformaatissa ensi kerran joskus 90-luvun alkupuolella (-93 tai -94 ei enää pysty tarkemmin muistamaan). Levyn kansi pisti silmään Järvenpään kaupunginkirjaston musiikkiosaston vinyylilaarista; Parikymppisen koltiaisen innolla oli pakko tsekata levy, jonka kannessa oli puolialaston japanialainen naisvartalo vain sukkanauhoihin puettuna ruoskimassa toista japanitytsyä :) ja kun takakannesta vielä paljastui, että levypuoliskot oli jaettu sado side ja maso side, niin mukaanhan rieska tarttui!

Levy oli Naked City-nimisen avantgarde-jazzia veivanneen bändin levy nimeltä Torture Garden.

Bändi (1988-1993) oli saksofonisti John Zornin kokeellinen line-up, jonkinlainen "sävellys-workshop", joka venytteli rajoja suuntaan jos toiseenkin. Bändi sekoitteli keskenään eri tyylisuuntia jazzista grindcoreen, surf-rockista klassiseen ja heavy metallista kantriin - ja usein vieläpä yhdessä ja samassa kappaleessa! Silloin en vielä tajunnut, mutta levyllä veivasi kohtalaisen kovia muusikoita: John Zorn (alttosaksofoni, "laulu"), Bill Frisell (kitara), Wayne Horvitz (koskettimet), Fred Frith (basso), Joey Baron (rummut) ja Yamatsuka Eye ("laulu"). Myös Mike Patton heitti keikkaa Naked Cityn kanssa 90-luvun alkuvuosina.

Muistelen lämmöllä, kuinka suurta närää levy herätti eräissäkin kotibileissä lukioaikoina. Bileissä oli jotenkin väsynyt meininki - eli se perinteinen kuvio: pyntätyt pissikset tekevät itseään tykö niille salskeille futaripojille ja vaihto-oppilaat työntävät puoliksi sammuneita teinikottaraisia vanhempien makuuhuoneessa. Ajateltiin kaveriporukan kanssa vähän piristää iltaa ja tuutattiin pihalla Mitsubishi Coltin kuppaisista stereoista nupit kaakossa Torture Garden-levyä. Useampikin kokoomusnuori kävi ilmaisemassa ärtymyksensä musiikkivalinnasta. Sittemmin c-kasetille kopioitu levy tuli joko soitettua puhki tai muuten vain hävisi vuosiksi. Vasta 2000-luvun puolella nostalgian puuskassa googletin levyä pitkin internjettiä ja lopulta löysin sen eräästä amerikkalaisesta nettikaupasta. En toki alkuperäistä cd-julkaisua vaan uudelleen julkaistuna The Black Box-tuplalevynä. Paketin kakkosrieskana oli bändin Leng Tch'e-niminen taidepläjäys. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen bändin eteenottamukset kuulostavat yhtä inspiroivilta kuin silloin parikymppisenäkin. Levyn soundimaailmaa tietysti ajan hammas on hieman nakertanut. Varsinkin kitarasoundit ovat silkkaa kasaria, mutta substanssiltaan levy on kyllä ajatonta parhautta!