Jazzilla maustettua electronicaa...

Tuo tranceremixin vääntäminen vei kaiken huomion sen verran pitkäksi aikaa, että nyt kun "tuorein korvin" kuuntelin biisejä, jotka remix-projektin vuoksi oli jääneet vaiheeseen, huomasin niiden kuulostavan yllättävän hyviltä - edelleen...ja niinkuin frendikin jo ehti tokaista: aika lailla samanlaisissa sfääreissä biisit tuntuvat kaikki lipuvan, jossain 4-Heron Two Pages-levyn ja norjalaisen Jaga Jazzistin välimaastossa. Noh, annoinhan jo yhdelle stygelle työnimeksi Helsinki Skyline :D Tietenkään ihan yhtä orgaanisen kuuloista groovea en ole osannut koodailla kuten ensinmainitulla klassikkolevyllä. Logicin sämplekirjastosta löytyi kyllä helvetin hienot jousisektiot, mut ei ne kuitenkaan niin luomulta kuulosta kuin aito asia :( Vibrafonit ja Rhodesit kyllä toimii!!!

Erääseen keskeneräiseen schlaageriin tuplasin jo itsessään hemmetin mainiolta soundaavan haitariteeman robottimaisella efektisoundilla - se resonoi hieman samalla lailla kuin kunnon argentiinalainen tango-hanuri. Lopputulos oli aika sci-fiä! Joutuihan sitäkin pianorollissa säätämään, että sai kuulostamaan sulavalta, mut onnistuihan se. Läskibasso on myös aika vakuuttava. Preseteistä löytyi sellainenkin hauskuus kuin wahin läpi soitettu pystybasso - ja on muutens pirun hyvän kuuloinen! On pitänyt itse asiassa alkaa rajoittaa itseltäni sen viljelyä, kun tekis mieli vetää kaikki basslinet sillä soundilla :D

Tuosta mainitusta Helsinki Skyline-jumituksesta ehdin jo aloittaa oman remixin päkertämisenkin - vaikkei originaalikaan ole edes valmis...enkä sit sen haastavampaa referenssi-soundimaailmaa asettanut tavoitteeksi kuin Portisheadin klassikkodebyyttilevyn Dummyn utuista meininkiä! Biisi nyt ei tietenkään oo ihan yhtä triphop-henkinen, mut idea tuli siitä, kun möyhentelin rumpuraitoja EQ:lla ja särömallinnuksilla, ihan vain kokeilumielessä. Kun vielä sain pianoraidatkin ruuvattua tonaliteetiltaan samoihin usvaisiin sfääreihin, niin ensimmäinen ajatus oli tuo legendaarinen pajauttelurieska. Rumpubiitin tempoa laskemalla vois päästä tuonne 90-luvun puolenvälin Bristol-meininkiin...ehkä.

Tähän asti omat musantekoprojektit ovat soundimaailmoiltaan olleet enimmäkseen ns. mainstream rockin ja popin tonteilta - eli skillsien ja visioiden puutteessa on lähinnä tullut yritettyä vääntää mahdollisimman "normaalilta" kuulostavaa soundia - toisin sanoen, sellaista miltä oikea rock-bändi kuulostaisi livenä, hyvin miksattuna ja akustisesti otollisella venuella...(onko sellaisiakin, oikeasti?) Mut nyt kun äänilähteinä on marginaalisen vähän mikrofoneilla talteen otettua materiaalia, voi lähteä tutkiskelemaan ihan uusia uria, soonisesti ajatellen. Matkan varrella opittuja judansseja voin sitten myöhemmin hyödyntää muissakin proggiksissa! Onhan tuo Dummy-levykin enimmäkseen ihan oikeasti akustisilla instrumenteilla soitettua kamaa - levyn utuinen fiilis on sitten ruuvattu miksauspöydän äärellä...ja on muuten levy mainittu ihan erikseen malliesimerkkinä luovan EQ:n käytöstä erittäin kattavassa ja mainiossa miksausopuksessa:

Roey Izhaki: Mixing Audio - Concepts, Practices and Tools (Focal Press)

Zen ja audionysväämisen jalo taide

Sviddu joo...

Nyt pitää vaan päättää, että remix on valmis. That's it. Muuten sitä tulee nysvättyä maailman tappiin asti :)

Alusta pitäen oli kyllä nysväämiskertoimet huipussaan; Viikon verran päkersin ensimmäistä versiota, kunnes sitten yhtäkkiä kyrpiinnyin siihen totaalisesti ja yks perjantai-ilta yksin kotona rakensin remixin käytännössä alusta pitäen uusiksi muutaman bissen avustuksella. Noh, tulihan tästä eittämättä parempi, tästä uudesta versiosta - mut tätäkin on tullut hinkattua ja ruuvattua nyt oikein vimosen päälle ja tasaiseen...

Kat Boelskovin originaalibiisistä ei jäänyt nyt sitten kuin vokaaliraidat ja selloraita - jonka senkin muljutin Auto Filter-plugarin läpi lähes tunnistamattomaksi. Laskin muutens piruuttani plugarimäärän: biisissä on 24 raidalla tasan 70 plugaria! Ja todellisuudessa niitä lienee ollut enemmänkin: kone alkoi hyytyä ronskinlaisesti softainstrumenttiraitojen paljouteen, joten bounsasin 6 raitaa audioksi plugareineen päivineen - ja sitten taas ynnäilin lisää muljuttimia :) Pahimmillaan yhdellä raidalla on 5 plugaria - eikä Logic enempään taivukaan. Toisaalta: yhdellä haikkaraidalla on vain yks plugari - parametrinen EQ - eikä raita ole edes välibounsattu! Itse asiassa vain kahdella raidalla on maksimimäärä plug-ineja ja nekin ovat melko efektiluontoisia raitoja.

Prossutehojen kyykähtäminen kesken kaiken sekin taisi johtua lähinnä softasynan raskaudesta: Albino 3:sta oli 5 raitaa syntikoita, joten ihmekös tuo että alkoi Intel huutaa leipää.

Olis heti projektin ensi metreistä lähtien pitänyt kirjoittaa blogia proggiksen edistymisestä. Olis ollut hauska itsekin lukea jälkeenpäin, miten koitos kaiken kaikkiaan meni ja mihin välillä meinasi huumorintaju loppua. Nyt ei enää muista :( Kuiteski säätämiseen sujahti reilut pari viikkoa ideointiin, experimentointiin, editointiin, ohjelmointiin - ja pääosin miksaamiseen. Meikäläinen kun ei ole kuitenkaan mikään pro-ääniveijo ja breakbeat-trance ei genrenä ole sitä kaikkein ominta lajia. Otin lopuksi biisistä kaksi erilaista bouncea, enkä oikein vieläkään tiedä kumpi olisi parempi masterointiin lähetettäväksi. Toisessa alapää jytisee tykimmin, mut en sit tiedä olisko parempi lähettää "lussumpi" versio masterointiin - voihan sielläkin lisätä vielä potkua alakertaan jos siltä tuntuu. Liikaa lienee vaikeampi ottaa pois...

Kaiken kaikkiaan proggis oli hauskaa ja opettavaista. Vaikkei remixillä mitään deadlinea ollutkaan, niin halusin kuitenkin saada valmista aikaiseksi suht rivakasti - ja samalla piti kuitenkin opetella softan käyttöäkin. Elämää suuremmaksi avuksi oli kyllä Logicin omat helpit ja lisäksi erinomainen opus Logic Pro 8: Audio and Music Production (Focal Press-kustantamolta). Muutamia oivalluksia tuli keksittyä itsekin: kertsin lauluraidan vedin kitaravahvistinmallinuksen ja Echo-plugarin läpi. Rouheutta tuli ihan eri tavalla lisää! Kuulosti jopa hieman vintagelta :D Aluksi tuskailin myös bassoraidan kanssa. Tuntui ettei Albinon sinänsä ihan hyvänkuuloiset synabassot potki tarpeeksi lujaa. Ensin tuplasin bassoraidan siniaaltobassolla, mut se tuntui vetävän alapään tukkoon vaikka kuinka equtteli. Sit löysin softasta Sub Bass-plugarin, joka teki tehtävänsä. Oikeiden säätöjen etsiminen otti aikansa, mut nyt alapää potkii munille tarpeeksi: jytisee muttei kumise!

Bassoraita tuntuikin olevan koko remixin clue. Bassolinja meni kolme kertaa uusiksi ennen kuin biisi alkoi rullata eteenpäin. Alkuperäisestä biisistä säilytin myös tempon 120 BPM. Se asetti omat haasteet oikean grooven löytämisessä. Lukema on kuitenkin tränsebiisiksi aika hitaanpuoleinen. Sain basslinen ja kickin toimimaan harvinaisen hyvin yhdessä helvetinmoisen säädön jälkeen: kaksi raitaa muodostaa yhdessä groovaavan jatkumon. Bassoraitaan piti kyl laittaa yläpääleikkuri melko matalalle taajuudelle, ett just oikeanlainen "imu" syntyi. Mut kun se toimii, se toimii :)

Toinen rullaavuuteen vaikuttanut judanssi oli rumpuraidat: erityisesti haitsut. Kickin ja snaren sain futaamaan hyvin yhteen jo ensimmäiseen remix-versioon, mut haitsujen kanssa Dj Lyon oli korvaamattomaksi avuksi. Keksin itse semi-hyvän haikkaraidan, joka AutoFiltteröitynä toimi buenosti, mut ei kuitenkaan vienyt biisiä eteenpäin niinkuin olisin toivonut. Yhteistyönä haikkaraitoja on nyt yhteensä kolme. Lopussa vielä ride-symbaali tulee tonteille antamaan lisäpotkua - raidan ruuvaamiseen täytyikin "uhrata" peräti 4 plugaria, yllättäen. Rumpusämple oli muuten loistava jo alunperinkin, mutta soi liikaa. Hi-Pass Filtterillä piti möyhentää soundi tiukemmaksi, Echo-plugarilla lisätä tilantuntua ja sit vielä parametrisellä EQ:lla kaivaa esille ja kompuroida iskevämmäksi. Olisin luullut, että rumpukonesoundeja tarttis ruuvata miksausvaiheessa vähemmän kuin oikeita, mikitettyjä rumpuja - mut kyllä noiden sämpylöidenkin säätämisen kanssa kului tunteja ja plugareita. Vai johtuiko vain siitä, että sitä täydellistä rumpusämpleä just tähän projektiin ei nyt sit vaan löytynyt? :D

Lauluraitoja oli alunperin kolme: päävoksuraita tuplattuna ja sit harmoniaraita. Pilkoin nämä kuudelle raidalle. Lauluraitojen kanssa päädyin tiettyihin ratkaisuihin ihan pakon sanelemana: alunperin sain kaikki biisin raidat "vain" mp3-fileinä. Noh, Kat huomasi mokan ja laittoi kyl heti perään samat fileet waveina. Olin jo ehtinyt duunata biisistä raakaversion ja importtaillessani fileitä parempilaatuisina, huomasin laulujen tuplausraidan puuttuvan kokonaan. Noh, tuumasin että ajansäästämiseksi voin varmaan pitää sen mp3-muodossakin: kuitenkin raita muljuuntuu ziljoonan plugarin läpi, joten riittänee että varsinainen päälauluraita on laadultaan parempi. Ja näinhän se menikin. Kuitenkin jostain syystä tuplaraidasta puuttui alusta muutama tahti, ja vaikka pääraita olikin wav-formaatissa niin alussa tuplaamaton pätkä kuulosti jotenkin ohkoisemmalta. Helpointa tietty olis varmaan ollut vain pistää sähköpostia Tanskaan ja pyytää tuplausraita wavina...Mut helppous kun ei ole mikään itseisarvo meikäläiselle niin rupesinkin miettimään millä sais rouheutta alkuvoksuihin :D

Keksin tuupata yksinäisen pätkän Tape Delayn läpi - ja siitä saimme Dj Lyonin kanssa idiksen käyttää plugaria myös myöhemmin biisissä. Biisin introssa plugari taitaa mennä vieläpä ihan presetin Ultra Dub-asetuksilla - ja toimii! :D Mut toisaalta delay toimii AINA. Se on ehkä musiikkiteknologisesti ajatellen yksi maailman hienoimmista keksinnöistä...

Yöunet jäi välillä vähiin kun innostuin säätämään, mut kyl tästä projektista jäi hyvä maku suuhun. Kunhan univelat on kuitattu, voiskin ottaa työn alle sen taannoisen Disco Ensemble-remixin joka jäi vaiheeseen. Piti osallistui remix-kilpailuun sillä, mut tuumattiin että biisistä tulee ihan liian hyvä moiseen, joten jätimme originaalista sämplet käyttämättä ja piti duunata biisi kokonaan omiin nimiin - mut sit proggis jäi kesken :D niin kuin yleensä tuppaa käymään heti kun ei ole mitään erityistä deadlinea...

Tästä remix-projektista jäi kuitenkin niin paljon näppiin - jo pelkästään softan käyttöön liittyviä uusia niksejä, että kun intoa vielä riittää niin vois kyl duunata tuon biisin senkin valmiiksi asti.

Brainstorming

heh...

Huomenna oli tarkoitu mennä Kallioon miksaamaan remix Kat Boelskovin biisiin Tapestry, mut tota noin....tuli viime hetken aivomyrksy ja duunasin remixin totaalisesti uusiksi :D

Pidin muutaman päivän, oikeastaan melkein viikon kestäneen luovan tauon remiksin duunaamisesta, ja kun kuuntelin tuotosta tuorein korvin - se kuulosti vähän turhan munattomalta! Alunperin oli puhetta Dj Lyonin kanssa, että duunataan breaksu-henkinen rekonstruktio biisistä...noh, semmoinen tuli sit tänään duunin jälkeen väännettyä koneella parin bissen ja grillimakkaran voimalla :D Nyt potkii vähän rouheammin munille!

Lähti breakbeat-urille oikeastaan ihan vain spedeilyn seurauksena: vaihdoin softainstrumentiksi valmiin presetin Albino 3:n kiksuarpeggiaatoreista ja sehän yllättäen kuulosti helvetin buenolta. Pienellä säädöllä sain toimimaan vanhan remiksin basslinen kanssa ja siitähän se idea sitten lähti versomaan. Originaalissa oli helvetin hyvältä soundaava sello, jonka halusin tavalla tai toisella säilyttää - ja kun se ei oikein muuten tällaiseen breaks-tränsemäiseen fiilikseen uponnut niin tempo-panoroidun filtterisweeppailun läpi alkoi sekin toimia kuin junan vessa. Loppuvokaalit keksin muljuttaa snadin tape delayn ja kitaravahvistin emulaation läpi - avot!

Huomenna sit vain loppufiksaukset ja miksaaminen läjään. Sit vain masterointiin ja sähköpostilla Tanskaan!

Luureilla miksauksesta...

Joo, onhan se kerettiläistä miksata luureilla, mut...ku...gensut on treenis-studiolla pölyä keräämässä ja yleensä ipanoiden vuoksi musaveijoilut pitää harrastaa vasta ilta-yömyöhällä niin...what can you do? :D Sitä paitsi, mähän teen vaan raakavedoksia, aikuisten oikeat miksaamiset duunataan sit joskus, jossain...

Noh, selitykset sikseen. Nyt on alkanut tulla vähän haisua, miten pitää tasot säädellä kohdilleen luureilla, että voi kuunnella mp3-bounsea Logic-projektista myös kotiteatterin kajareista ilman että tekee mieli nirhata ranteita auki kertakäyttöisellä muoviaterimella. Nyt kun oon silkkaa laiskuuttani vieläpä nysvännyt menemään tuollaisilla hifi-luureilla, jotka tekee kaikesta korvakarkkia kaikenmoisilla sub-bass-booster-korostuksillaan. Mikähän siinäkin on, että just alapäätä korostelemalla kaikki kuulostaakin yhtäkkiä vitun hyvältä? :D Noh, anyways. Vähän se tietty riipii, kun kuuntelee luureilla ja noiden korostuksien vuoksi pitää säätää alakerta luonnottoman kovalle että sit kunnon ämyreistä ne bassot edes kuuluu...

Tai sit, jos ois järkevä niin hakis treenikseltä himaan joko ne Genelecin monitorit TAI edes vähän paremmat luurit...

Juhannusviikonloppu meni nauhoitellessa kun vaimo ja lapset olivat landella. Saldoksi tuli pari hieman alle kuusiminuuttista biisiä. Nyt perhe on taas viikon maaseudun rauhassa ja sen mitä duuneilta ja bänditreeneiltä olen ehtinyt niin olen taas vääntänyt uutta stygeä narulle. Edelliset proggikset oli akkarivetoisia progeiluja, nyt tuli sitten väännettyä ambienteissa sfääreissä liplatteleva eeppinen teknojumitus. Nyt kun matsku on voittopuolisesti softainstrumenteilla duunattu, huomaa että kone alkaa olla kovilla: 15 raitaa, joista vain 3 silkkaa audiota ja plugareita useampikin per raita. CPU-mittari poukkoilee lähellä 50 % - ja kerran jo ilmoitti system overloadia :) - oli tainnut netti unohtua päälle ja mitä lie päivityksiä haki samaan aikaan...

Vielä ehkä pari raitaa tulee matskua, joten lienee viisainta kirjata plugarit asetuksineen ylös ja bounsata kaikki raidat audioksi ilman niitä. Sit miksatessa pistää takaisin ja eikun menox.

...ja jokaisen editin jälkeen "Save" :D

Ike moodailee puutarhassa

Onhan se ollut tiedossa, että Isaac Hayes on aika äijä, muutenkin kuin South Parkissa. Tuossa joku aika sitten kuulin Bassoradiosta biisin Ike's Mood. Biisi on alunperin kaiketi levyltä ...To Be Continued vuodelta 1970. Biisissä on niin tolkuttoman hieno orkesterisovitus että järki lähtee päästä.

Liekö sitten vaikuttanut kyseisen biisin jatkuva kuuntelu Spotifystä sen, että Logicilla väsäämäni viimeisin styge sai kuorrutukseksi varsin melodramaattiset stringit :D Noh, ei tietenkään yhtä ihQut kuin tuossa Iken schlaagerissa. Tuohon omaan veisuun kun saisi vielä yhtä groovyt rumpaloinnit niin Avot!

...ja kun taas vahingossa kuuntelin vaimon soittolistaa, bongasin Dublinista lähtöisin olevan tuottajaveijon Ken McHugh'n aliaksellaan Autamata julkaistun biisin Hide and Seek. Ralli on miehen omalla labelilla, Left Hand Records, vuonna 2004 julkaistulta albumilta My Sanctuary. Heebo kyllästyi kapeakatseisiin markkinointimarakatteihin ja perusti oman levymerkin 2003. Onneksi näin. Pitää laittaa nimi mieleen. Hienoa meininkiä!

Loogista jatkumoa...

Onkin vierähtänyt tovi viimeisestä postauksesta...ei oo malttanut edes bongailla uutta muzakkia netistä kun olen ollut aika täpinöissä siitä, että sain himaan Logic Pro 8:n. Sillä tässä on tullut väänneltyä jos jonkinmoista shittiä! Noh, kelatkaas nyt tätäkin: meikä jumittaa kesäleskenä himassa JUHANNUSAATTONA ja äänittelee elektrojazz-proge-eepoksia himastudioksi muuttuneessa olohuoneessa...Nyt kun vaimo ja lapset ovat landella juhannusviikonlopun niin voi levittää omat lelut huoletta pitkin kämppää :)

Midimusan vääntelyssähän Logic on aika ylittämätön! Plugarit ovat toinen toistaan parempia ja käyttöliittymä softassa on helvetin, noh, looginen. Heh. Audioraitojen editointia pikaisesti kokeilin kans, mut totesin, että himademottelussa saa vähemmän harmaita hiuksia kun vain ottaa niin monta ottoa, että on jälkeen tyytyväinen.

Yllättävän hyvää jälkeä sai olkkari-olosuhteissakin teräskielisestä akkarista. Mikitin about puolen metrin päästä AKG:n C-414 LTD-mallin konkalla, herttakuviolla. Motun 8-Pre:n ja mikin välissä oli vielä SPL:n Goldmike-etuaste, putki-trankkuhybridimalli. Snadisti joutui Logicilla equttamaan ja lisäämään reverbiä. Kyllä mulle kelpaa. Odotin paljon paskempaa soundia tällaisessa tiiliskivikuutiossa. Tarkoituksena olis saada viikonlopun aikana demotettua Carved In Ashes-bändilleni uusi biisi jatkotyöstöä varten. Soitin jo bändikavereille sen sähkökitaralla eräiden treenien päätteeksi, mut kun en ole mikään kitaristi niin katsoin parhaaksi duunata siitä akkaridemon. Akustinen pysyy vähän paremmin käpälässä: leveämpi kaula sopii tällaiselle nakkisormelle. Samalla äänittelen jonkinlaiset kosketinosuudetkin tsipaleeseen.

Viikon aikana on tullut väännettyä remixiä tanskalaiselle singer-songwriter-mimmille, Kat Boelskoville, biisistään Tapestry. Rakenne on jo läjässä ja oikeastaan suurin osa biisin rakennuspalikoistakin. Dj Lyon duunaa biitit ja sen sellaiset mausteet vielä keitokseen, loppuviilaukset ja miksaus - jossain muualla kuin himassa. Sit vain masterointiin ja sähköpostilla Tanskaan!

Samalla tuli duunattua ambient-jazztrippailu hieman 4-Heron ja Jaga Jazzistin henkeen. Sekin on jo lähestulkoon valmis. Ei puutu enää kuin jotain jazz-pianismia, kunnon elektrobiitit ja elokuussa frendin rantauduttua takaisin reissuiltaan Suomen kamaralle vielä fonien nauhoitukset - ja se on siinä.

...ja olis tuossa jo yks dubahtava elektrojazzailukin työn alla :D

Hype Club Reunion Vol.2

Vanha pieru kävi sitten verestelemässä vanhoja muistoja legendaarisen Hype Clubin Reunion-bileissä. Ensimmäiset moiset kinkerit olivat pari vuotta sitten samassa vanhassa paikassa, Hotelli Presidentin yökerhossa. Nyt(kin) teemana olivat vanhat klubiklassikot vuosilta 1992-1999. Oma aktiivibilestyskausi ajoittui noille "kulta-ajoille", about vuosiin 1996-1998, 2000-2002. Ja varsinkin tuo jälkimmäinen kausi tuli käytyä warehouse-bileissä lähes joka viikonloppu :)

Pressan alakerrassa kiekkoja pyöritteli "kikkelitränsen keisariksikin" jossain tituleerattu Orkidea, Mad Jay ja Suomen ehkä ainoa oikea tekno-legenda Jokke. Olihan siinä nostalgisia viboja kerrakseen kun jo puolilta öin skobeista tuuttasi Robert Milesin klassikkobiisi Children! Viimeksi olin tainnut jorata biisiä KY:llä joskus vuonna -95 tai -96. Kai se on vain hyväksyttävä fakta, että on tullut vanhaksi kun tuonkin biisin julkaisusta on vierähtänyt semmoiset 15 VUOTTA!!! Muista klassikkobiiseistä Energy 52:n Café Del Mar sai myös kylmät väreet selkäpiitä kirimään ylös-alas...

those were the days...

Pitkä, shotti ja menoks!

Varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen "löysin" Aimee Mannin biisin Long Shot. Se vaan kuulostaa kivalta kun nätti nainen laulaa "You've fucked it up...", minkähän vuoksi? :D Biisi ilmestyi I'm With Stupid-albumilla 1995. Jostain kumman syystä 90-luvun puolivälin hujakoilla julkaistut levyt tuntuvat resonoivan sielussa aivan erityisellä tavalla...onko tää jotain vitun nostalgiaa taas?!? Keski-iän kriisi kolkuttelee oven takana? Toivottavasti en vielä sentään ala kalkkeutua niin pahasti, että alan kuuntelemaan Radio Novaa. Ei perkele!

Tänään duunissa tuli fiilisteltyä Massive Attackin uutukaista. On se vaan pirun hieno levy! Vaikka monet ovatkin nettifoorumeilla disautellee albumin riisutumpaa meininkiä, niin kyl meikä diggaa. Vähemmän ON enemmän...kunhan valitsee ainesosat ajatuksella. Flat Of The Blade - Paradise Circus - Rush Minute ovat sellainen biisikimara putkeen kuunneltuna että ei nyt ihan heti tule mieleen yhtä sykähdyttävää jatkumoa Cult Of Lunan Salvation levyä lukuunottamatta. Tuolla levyllä ensimmäiset kuusi biisiä muodostavat sellaisen draaman kaaren ettei edes Seppo Rädyn legendaariset letkautukset kentällä ja kentän laidalla vedä vertoja! :) Hiemanko kuumottaisi lähteä Pori Jazzeille Bristolin legendoja katsastamaan, mutta ei taida persnahka nyt venyä festareille tänä kesänä :(

What a bunch of arse!

Helmeilevää vai kuplivaa?

Enpä juurikaan ole omaan levyhyllyyn räp-levyjä hommaillut, jos ei lasketa noita acidjazz-triphop-chillout-rieskoja joilla myös satunnaisesti räbäytellään. Niitä ihan oikeita räppikiekkoja ei ole kuin pari...en nyt tähän hätään muista kuin Snoop Doggin Rhythm'n'Gangsta-rieskan, joka tuli poistettua vain yhden loistavan träkin vuoksi. Biisi oli Signs, jolla feattaavat myös Charlie Wilson ja Justin Timberlake. Stygessä on yksi maailman hienoimmista bassolinjoista!

Nyt kun tässä on tullut joka aamu fiilisteltyä Bassoradion taajudella työmatkat, olen alkanut hieman lämmetä räppingeillekin...yks tuoreimmin kolisseista träckeistä on Reflection Eternal-possen (Talib Kweli & Hi-Tek) loistava Lifting Off albumilta Revolutions Per Minute. Tällaisesta happoisemmasta meiningistä diggaan kyl!

Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin onhan tuolla levyhyllyssä Beastie Boysia, Eminemiä ja jotain sen sellaista. Jotenkaan kumpaakaan noista ei ensisijaisesti osaa edes mieltää räpiksi, kun meininki on sellaista kieli-poskessa urpoilua :D - ja toki De La Soulista olen aina diggaillut, siitä asti kun sitä ensi kerran kuulin nuorna poikana. Mut kuitenkin tuntuu, että musiikillisessa yleissivistyksessä on iso hiphopin mentävä aukko, jota pitäisi ehkä alkaa jo pikkuhiljaa paikkailemaan...

Aiemmin hehkuttamaani Christian Prommeria kuulin tässä päivänä eräänä radiostakin: jazzversion Mr Fingersin houseklassikosta Can You Feel It? Ja kyllä toimii! Löytyy levyltä Christian Prommer's Drumlesson Vol. 1 - suosittelen! Menee ehdottomasti hankintaan! En ole koskaan ollut mikään järin suuri housen ystävä, mutta kyllä originaalissa on aika epic atmosfääri, ja onhan ne jack-läpät ihan legendaarista matksua - sämplätty varmaan sen ziljoona kertaa! Ja kun taas pääsin lempparigenrestä vaahtoamaan (eli jazzista) niin pitääpä muistaa metsästää jostain Lee Konitzin biisi 2-4-5. Jos tuo nyt edes oli biisin oikea nimi...ei löydy moista Spotifystä eikä Discogs.comista. Biisissä oli sellainen 5/4-svengi että oksat pois!

Vanhan liiton feng shuissa pysyäkseni, pitänee myös hommata joku Isley Brothers-kokoelma jolta löytyisi aivan täydellinen kesäbiisi Summer Breeze. Biisiä ovat coveroineet varsin mainiosti ainakin esim. Geoffrey Williams, One Love, Voice Boys, Charles Kynard, The Dreamers....ja löytyipä biisistä myös panhuilu-coverkin!!! EI SAAT....

...mut nyt kun cover-osastolle taas tuli eksyttyä, niin pakko poimia omalta soittolistalta taas yksi tulkinta joka peittoaa alkuperäisen mennen tullen. Shawn Colvinin versio Gnarls Barkleyn hitistä Crazy - kun kuulin biisin ensikerran Radio Helsingin taajudelta meinasi lipsahtaa eväsleivän päälliset väärään kurkkuun. Biisi on julkaistu vain mimmin Live-albumilla, jota en ole koto-Suomessa pahemmin nettilevykauppojen kataloogeista löytänyt. Rapakon tuolta puolen kyllä löytyy, ainakin CD Universesta. Harmi, ettei ole luottokortilla pahemmin krediittejä! :D

Etsivä löytää...

Muistan, kun lähdin äidin lihapatojen ääreltä budjailemaan omaan kuppaiseen yksiöön Helsingin Vallilaan joskus loppukesällä 1995. Televisioita en muuttokuormaani periaatteellisista syistä huolinut, joten enimmäkseen kuuntelin omia levyjä - ja radiota lähes taukoamatta. Noh, vaikka Radio Mafia olikin ns. nuorisokanava, oli se kuitenkin valovuoden edellä monimuotoisen musiikin tarjoamisessa verrattuna näihin nykyisiin teinikanaviin. Viikonloppuisin tuli nysvättyä himassa useinkin yölähetyksien äärellä (kun ei köyhänä opiskelijana ollut varaa lähteä baariinkaan joka viikonloppu....). Leena Lehtisen, Ilkka Mattilan ja Tapani Ripatin ohjelmia diggailin kovastikin. Noilta ajoilta mieleeni jäi vuosiksi kummittelemaan ruotsalainen singer-songwriter Jay-Jay Johansson. Noissa yöohjelmissa kuulin useammankin kerran biisin, jonka nimi kuitenkaan ei jäänyt päähän, ei ikinä! Mutta esittäjän nimi kuitenkin jäi - kunnes sitten vuosia myöhemmin löysin Myyrmäen Anttilan TopTenistä, ale-laarista jässikän levyn Antenna (2003). Levyn electroclash-soundimaailma oli kuitenkin aivan eri planeetalta kuin tuon aiemmin kuulemani triphop-henkisen himmailun. Hienoja melodian kaaria levyltä kyllä riitti, mutta ei albumi oikein sit pidemmässä kuuntelussa napannut. Ajattelin jo hetken, että levyn oli tehnyt joku toinen, samanniminen jamppa! Jossain alitajunnassa tuo tuntemattomaksi jäänyt biisi kuitenkin kummitteli kaikki nämä vuodet, kunnes nyt sitten Spotifyn myötä löysin sen!!! Kyllä se styge samaisen dyydiksen tuotantoa on, vuonna 1996 julkaistun Whiskey-albumin avausraita It Hurts Me So. Biisistä tuli nyt vuosikausien tauon jälkeen kuultuna väkevästi mieleen The Cinematic Orchestran päräyttävä All Things To All Men, jazz-hiphop-meditaatio jolla Roots Manuva heittää ehkä pysäyttävimmät räbäytykset mitä tällainen hiphopista hieman ulkona oleva rokkispede on ikinä kuullut. Ehkä samankaltaisuus kumpuaa orkesteri-sämpleistä/taustoista - Jay-Jay kuitenkin laulaa biisinsä aika haikean melankolisissa ja savuisissa jazz-sfääreissä. Antenna-levyn kaveriksi pitää kyllä ehdottomasti poistella tämä unohtunut klassikko omaan levyhyllyyn!

Löysin myös hieman samanlaisissa kaihoisissa sfääreissä liikuskelevan irlantilaisen singer-songwriterin, Perry Blaken pysäyttävän hienon albumin Still Life (1999). Joskus näköjään kannattaa klikkailla niitä Similar Artistist-linkkejä! Kokeeksi pistin levyltä soimaan randomilla neljännen raidan No Lullabies - ja taas kerran teoriani osoittautui paikkansapitäväksi: yleensä levyn paras biisi on sijoitettu neljänneksi! Eipä silti: koko albumi on helvetin hienoa tunnelmointia! Vibrafonia, jousia... Jos tällaista musaa kuulisi radiosta vaikkapa aamulla ajaessaan duuniin...niin ehkä ne nurmijärveläiset kyrpänaamatkaan eivät tuuppaisi rampista kolmion takaa suoraan eteen! :D Wikipedian mukaan tämän vuoden lopulla olisi tulossa uutta alparia nimeltään St. Mary & Milk. Täytyy kuulostella...

Neitsytpuristettua

Englantilaisen triphop-bändiin, Oliveen, liittyy hauska anekdootti omasta henkilökohtaisesta historiastani...You're Not Alone-biisihän oli melkoinen jytähitti (muistaakseni) Paul Oakenfoldin remiksaamana kesällä 1996. Tuona kesänä olin bilettämässä legendaarisessa lihatiski-juottolassa, ravintola Arkadiassa - frendien kesken "Arkussa". Taisin siinä imailla keskiketterää, kun kaksi sievää kottaraista liimautui samaan pöytään ja kehaisin toisen tytsylin tatuointia varsin hienoksi. Asiat etenivät siihen malliin, että kävin parketilla pyörähtämässä tsubun kanssa mm. tätä nimenomaista biisiä. En muista olinko jo itselle hommannut tuossa vaiheessa, myöhemmin ainakin kyllä, biisistä astetta paremman Roni Sizen rumpubasso-remixin, taisi muuten olla vieläpä ns. white label, jota monikin dj-judansseista mitään tietämätön frendini jaksoi olla kummissaan: vinyylissä kun oli vain valkoiset etiketit johon oli tussilla kirjoitettu biisin nimi eikä mitään muuta! Noh, anyways...kävin tuon tytön kanssa tuon illan jälkeen kerran treffeilläkin - treffeillä, jotka menivät niin perseelleen kuin treffit vain voivat mennä :D

Lähdettiin yhdessä elokuviin. Aika normaalia...

Valitsin hieman erikoisemman elokuvan, nimittäin Jim Jarmuschin parituntisen musta-valkoisen taidepläjäyksen Dead Man! Noh, olihan leffassa pääosassa Johnny Depp, mut taisin antaa itsestäni jokseenkin kummallisen vaikutelman valitsemalla tuon pätkän treffiraihnaksi :D Lopullisesti vedin maton itseni alta alkamalla kritisoida mimmin musiikkimakua leffan jälkeen...Tytsy kun oli aika vannoutunut Hurriganes-fani, enkä itse silloin voinut sietää koko bändiä. Se oli jotain niin vitun väsynyttä. Ei se vieläkään mikään lempparibändi ole, mutta joitakin biisejä pystyn jo kiljumatta kuuntelemaan sentään...Mut meikäläinenhän on aina ollut musiikkiin hieman väkevämmin suhtautuva spede :)

Moiseen nostalgia-trippailuun sorruin (taas kerran!) kun bongasin Spotifystä Oliven vanhaa hyvää matskua! Jostain kumman syystä bändin tuotanto löytyy Oliver Twizt-nimellä?!? Oliskohan moderaattoreilla käynyt pikku fiba - nimittäin tuon niminen hollantilainen dj kyl on olemassa, ja on tainnut jannu remiksata Olivenkin hittibiisejä. Noh, oli miten oli. Alunperin vuonna 1996 julkaistu Oliven debyyttilevy Extra Virgin löytyy myös uudelleenjulkaistuna 2003 vuoden versiona muutamilla bonaribiiseillä höystettynä. Tämä levy menikin itseltä silloin aikanaan vähän ohi tuota ilmeisintä hittiä lukuunottamatta. Silloin oli niin kova Drum&Bass-into päällä! Levyn avausraita Miracle on aika pirun hyvä chillipala. Laulajatar Ruth-Ann Boylen äänessä on sitä paljon puhuttua jotain.

Taas pari hyvää teknolöytyäkin, itse asiassa rakkaan vaimon bongaamia: Kai vuonna 1992 uransa aloittaneen Dan Curtinin voi laskea jo tekno-veteraaniksi? :) Itse en ole aikaisemmin heebosta kuullutkaan, mutta Discogs.comin mukaan ensimmäiset julkaisut ilmestyivät Detroit-label 33RPM:n ja belgialaisen Buzz-labelin kautta. Aika varhaisessa vaiheessa Curtin kuitenkin pisti oman Metamorphic Recordings-levymerkin pystyyn ja lasketaan yhdeksi teknon merkittävimmistä kehittäjistä. Hmm...ehkä pitäisi kaivaa tuolta kirjahyllystä muistinvirkistykseksi Simon Reynoldsin tiiliskiviopus Energy Flash, joka kartoittaa varsin kattavasti teknon syntyhistoriaa ja myöhempien vaiheiden sivupolkuja. Samaan syssyyn voisi uudelleen lukaista myös inhimillisemmän paksuisen Matthew Collinin kirjoittaman yhtä mainion opuksen Altered State: the Story of Ecstacy Culture and Acid House. Silloin back in the day kun nuo niteet ensikertaa luin, ei ollut mitään Spotifyn kaltaista mahdollisuutta tsekata niitä biisejä mistään. Niitä suurimpia teknoklassikoita toki löytyi jos jonkinmoiselta kokoelmalta ja frendeiltäkin, mut ties kuinka paljon hyvää skeidaa vain odottaa tuolla jossain pääsyä kuuleviin korviini...

Ironista sikäli, että silloin kun tekno-skene oli parhaimmassa kukoistuksessaan 90-luvun alkuvuosina, ainakin sisältönsä puolesta, itse olin vannoutunut "Tekno on paskaa!"-koulukunnan rokkipertti :D Mutta silloin luulinkin urpona, että keski-Euroopassa suollettu dance-paska olis muka ollut oikeaa teknoa! Ainoa "oikea" proto-teknobiisi jonka olin joskus kuullut taisi olla Technotronicin klassinen Pump Up The Jam. Jos olisin vahingossa jo silloin altistunut kunnon Detroit-soundille, tiedä häntä kenen joukoissa sitä nyt seisois...Kuitenkin syntikkamusa oli jo silloin lähellä sydäntä, vaikka vielä kuusikielistä itse pääasiassa rämpyttelinkin. Ekat kiipparit sain vasta vuonna -94.

Toisaalta...oma musiikillinen kehityskaari on kulkenut kasarihevistä speedmetallin kautta hippi-progeiluun, siitä jazziin ja drum&bass'iin...goa trancen ja teknon sivupoluille eksyttyäni, ja normi-trancenkin kautta koukattuani, olen päätynyt takaisin kaikenmoisten indie-tyylien kautta metallisempaan ilmaisuun. Intensiivisempi musiikkidiggailu lähti Iron Maidenin Powerslave-levystä 1984. Ei uskoisi, kun katsoo omaan levyhyllyyn ja funtsaa, millaisissa bändeissä on tullut vuosien varrella soitettua: orientaali-psykedeliaa, progea, elektrojazzia, postrock-jumitusta, huumoripunkkia, happojaskaa, postmetallia...Viimeisimmät levyt, jotka olen ostanut ovat 80-luvun sankarihevistä jo aika helvetin kaukana: Bonobon ja Massive Attackin tuoreimmat rieskat! Ehkä tällainen eri musiikkityyleissä eksyminen on ainakin rikkaampaa, henkisen pääoman kannalta ainakin - taloudenpidon kannalta näin monesta eri genrestä diggailu tarkoittaa vaan helvetinmoista rahanmenoa levyihin! :D

Nytkin on Spotifyn soittolistalla tusinoittain levyjä, jotka pitäis hommata....

Carved In Ashes

No niin. Tänään sain kuunneltavaksi vimosen biisin tulevalta Carved In Ashes omakustanne-EP:ltä: Sad Wet Eyes. Vittu, että kuulosti hyvältä! Styge on eeppinen trippi fryygisissä sfääreissä, ja kun se toimii NIIN se vaan toimii! Kolmen biisin rieskalla on pituutta rapiat 21 minuuttia, joten aika eeppisissä sfääreissä liikuskellaan noin muutenkin. Näillä näkymin kiekon avausraidasta Dark Pity olisi myös tarkoitus tehdä musiikkivideo. Se on tavallaan lätyn "sinkkubiisi" - vaikka silläkin on kestoa snadisti yli 5 minuuttia :) Videota varten siitä on kyl tehtävä jonkinnäköinen video edit, jonka kesto saa olla max 4.30. Taitaakin olla ensimmäinen kerta kun mikään bändi, jossa olen veivannut, pääsee väsäämään jotain kuvatallennetta! Kunhan EP on valmis, olis tarkoitus käydä syksyn mittaan leipomassa On The Rocksin lauteilla ns. levynjulkkareiden merkeissä. Kun saadaan vielä pari uutta veisua keikkakuosiin niin luvassa on tiukkaa louhintaa. Viime syksynä jäbikset vetivät eräässä yksityistilaisuudessa coverina Opethin biisin In My Time Of Need, joka sopii kyl meidän musiikillisiin edesottamuksiin paremmin kuin nenä perseeseen. Tuolta vedolta olin itse pois Noro-viruksen vuoksi :(

Pen is mightier than sword?

Kappas vaan...legendaarinen "KYNÄ" avaa ovensa uudelleen, nyt YK-nimellä! Aika kovia nimiä näyttäisi olevan kesän mittaan tarjolla mm. tulevana sunnuntaina tekno-legenda Carl Craig! Silloin 90-luvun puolivälissä tuli bileteltyä KY:llä useinkin: ensin parit puberteettivaahdot huiviin ja kun Robert Milesin bilehitti Children pärähti soimaan - parketille dervissiksi pyörimää! :D Uudesta Basso-lehdestä osui silmiini klubin tämän kesän ohjelmistoa ja huomasin erään vanhan Mikseri.net-fanitukseni vetävän live-keikan mestoilla! Happy-Go-Lucky olisi ollut...sviddu, TÄNÄÄN! lauteilla. Duon musiikkia löysin jo pari vuotta sitten juuri tuolta Mikseri.netistä. Näköjään live-kokoonpanoon kuuluu sit enemmänkin populaa...

Happy-Go-Lucky

Biisit Trippin' ja Kind of Red toimivat kuin junan legendaarinen vessa! Täytyypä tsekkailla josko vielä tämän kesän aikana olisivat livenä todistettavissa jossain lähiseuduilla. Näyttävät kumminkin keikkaileen ihan hyvissä mestoissa...Tällainen hyvin tehty chillout-nujazz-mikälie kyl uppoaa meikikselle. Videotakin olis näköjään tarjolla...Täytyypä tsekata saiskos tuota debyyttilevyä Fellow vielä jostain.

Happy-Go-Lucky @ MySpace

Videosta tuli mieleeni Radioheadin biisi Knives Out. Se mun pitikin YouTubesta yyteröidä muistinvirkistämiseksi, mut löytyikin tämä jänskä jazz-versio:

Brad Mehldau Trio: Knives Out

Rumpalilla on varsinaiset spagettiranteet! Muuten tää alkaa olla sitä jazzin koulukuntaa, joka ei ehkä niin hirveästi puhuttele. Liikaa nuotteja...En sit tiedä, johtuuko orastavasta keski-iästä vai korvien puutumisesta aikojen saatossa, mut yhä enemmän alkaa mieli kallistua "vähemmän on enemmän"-koulukunnan dogmeille. Muusikkopornoa jaksaa ajoittain aina hetken kerrallaan, mut esim. Mars Voltan levyjä ei jaksa kuunnella läpi. Biisi sieltä, toinen täältä vielä menee...De-Loused In The Comatorium-albumia jaksaa jopa pari-kolmekin biisiä putkeen ennen kuin korvat laukeaa :D Sit ei enää yksinkertaisesti pysty! Onhan tuo kyllä kieltämättä klassikkolevyn kriteerit täyttävä pläjäys, ja erityisesti Eriatarka-biisi on yksi hienoimpia progerypistelyjä pitkään aikaan. Mutta...Kapteeni Ä-nen laineja muistellen: "Liika mitä tahansa on liikaa..."

Kuulin taas tänään radiosta irstaanhauskan houserenkutuksen, jonka kertsi meni kutakuinkin "Sell your pussy, and bring all the cash to me, I love you baby, but I cyah remain hungry..." - sen verran jo googletin, että originaalibiisin esittäjä on Mighty Sparrow. Kyseessä oli joko tuore remix tai sit muuten vain joku jumppatukka oli sämplännyt biisiä. Kuulosti kyllä enemmän kuin paljon Armand Van Heldenin kädenjäljelle...mut kuitenkaan taida olla. Oma Helden-tietämys on jäänyt sinne esihistoriaan ja legendaariseen Tori Amos-remixiin. Tuon pimpinhustlaus-stygen hieman afrobeat-henkisen kitararämpytyksen inspiroimana täytyykin nostaa esiin pari helmeä, joita tässä aamuna eräänä fiilistelin joltain viiden pennin kokoelmalta. New Yorkilaisen house-veteraanin Dennis Ferrerin afro-renkutus Funu jää väkisinkin päähän junnaamaan. Stygessä on groovyn simppeli rumpubiitti, joka on silkkaa mustaa Afrikkaa! Toinen kokkarilta löytynyt tajunnan räjäyttävä esitys oli Ty featuring Tony Allen: The Willing. Noh, onhan rumpali Tony Allen hankkinut kannuksensa jo 60- ja 70-luvuilla Fela Kutin bändissä - yksi koko afrobeat-genren kätilöistä siis! Onpa äijä soittanut rummut mm. jokin aika sitten hehkuttamallani Sébastien Tellierin biisillä La Ritournelle. Ilmankos biisissä oli varsin verevä imu. Myös legendaarisen Serge Gainsbourgin tyttären Charlotte Gainsbourgin levyllä 5:55 Tony Allen leipoo menemään parilla raidalla - mainio rieska tuokin!

Niin...teini-iässä halusin ensisijaisesti rumpaliksi, mutta ymmärettävistä syistä mutsi ostikin sähkökitaran. Asuimme rivitalossa :) - Noh, nyt 4,5-vuotias poika haluaisi myös kovasti rumpaliksi...ja nytkin asumme rivitalossa :D

Meksikolaista vapaapainimusiikkia ja Tanska-teknoa...

Mikähän lie kosminen kohtalonyhteys taas tapahtui...

Nimittäin pari päivää sitten kuulin radiosta todella päräyttävän smoothin teknobiisin. Esittäjä ja biisinnimi jäivät totaaliseksi arvoitukseksi. Noh, eilen sit vaimo surffaili Spotifyssä ja pisti saman biisin soimaan! Styge oli Djuma Soundsystem: Les Djinns (Trentemoller Remix). Ralli löytyy Trentemollerin 2007 julkaistulta tuplakokoelmalta The Digital Chronicles, jonka on julkaissut Audiomatique Recordings-label. Rieska on eräänlainen Best of-kokkari, jolle Anders Trentemoller on itse omin pikku kätösin valkannut omasta mielestään parhaat biisinsä ja bonariksi muutamia remixejä. Harmi, ettei tältä pläjäykseltä löydy dimangisen hyvää jannun remixiä Röyksoppin jo itsessäänkin mahtavasta biisistä What Else Is There?

Ja lisää radiosta bongattuja helmiä...Bassoradiosta, kuinkas muuten! Pariisi-Berliini-akselilla vaikuttava dj-tuottaja Henrik Weberg on väsännyt mahtavaa skeidaa aliaksellaan Pantha Du Prince. Tuorein Rough Trade-labelilla julkaistu Black Noise-albumi on silkkaa asiaa! Taisi olla tuorein videobiisi joka radioaalloilla raikasi:

Pantha Du Prince: Stick To My Side

Tällä rieskalla on kollaboroimassa jamppoja mm. bändeistä !!!, LCD Soundsystem ja Animal Collective.

Toinen uusi tuttavuus itselleni on Sancho Lopez, jonka vastikään ilmestynyt EP Forgotten Love Songs on soinut viime aikoina miellyttävän tiuhaan. Ilmeisesti kotimaista tuotantoa, vaikka "pressitiedotteessa" puhutaankin jostain entisestä meksikolaisesta vapaapainijasta :D Musa on "experimentaalia downtempoa snadein hiphop-vaikuttein..." - läpät voi tsekata Bassofoorumilta, asiaankuuluvin linkein:

ELI TÄÄLTÄ!

Aloitin lukemaan Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa. Aika karua luettavaa, jos edes puolet jutuista pitää paikkansa...Innostuin ostamaan kirjan, kun sain sen halvalla :) - ja onhan sitä joskus nassikkana tullut diggailtua Mötley Crüen musaa. Silloin joskus 12-vuotiaana koulukaverini kanssa yritettiin pummilla bändin Suomen keikalle Helsingin Jäähalliin. Frendi onnistui, mä en. Seuraavana päivänä kaiffari sit tietysti asiaankuuluvasti leijui, kuinka oli nähnyt kun Tommy Lee soitti rumpuja siinä ylösalaisin kääntyvässä häkissään! Että meikäläistä korpesi! Nostalgian vuoksi pitäis varmaan hommata takaisin levyt Shout At The Devil ja Theatre Of Pain. Jälkimmäinen mulla joskus vinyylinä olikin - tuota ensinmainittua tuli lähinnä tuon samaisen koulukaverin luona käytyä fiilistelemässä. Muistan myös, että kun hieman myöhemmin alkoi myös Hanoi Rocksin musat puhutella, tai lähinnä Two Steps From The Move-albumi, niin toivotimme serkkupojan kanssa Vince Neilin alimpaan helvettiin. Olihan tämä osasyyllinen rumpali Razzlen kuolemaan! Nykyisellään kummankaan bändin musiikilliset edesottamukset eivät kauheammin puhuttele; Tietysti nostalgiatrippailun nimissä voisi tuon Hanoi-alparinkin hommata. Onhan biisissä Million Miles Away hauska lehmänkellokomppi! :)

Jep, jep. Pitänee hommata se "Vanha Pieru"-lippis ja t-paita...it's about time :)

modaalista sointujen hetteikköä

Tein jänskän havainnon: oma jazz-diggailu on lähtenyt aika pitkälti modaalisen jaskan hetteiköstä liikkelle! En ole koskaan mitenkään erityisesti opiskellut jazzin tyylisuuntia. Taisin joskus aikoinaan lukea Helsingin Sanomista artikkelin, jossa maailman parhaaksi jazz-levyksi oli arvovaltaisten makumoosesten eliitti rankannut Miles Davisin klassikon Kind Of Blue. Sen sitten kiikutin kirjastosta kotikuunteluun ja tykästyin oitis. Sen jälkeen sitten aika pitkälle randomilla valitsin jazzklassikoita kirjaston notkuvista hyllyistä - ja myöhemmin sit on paljastunut että lähestulkoon kaikki ovat jonkin asteisia modaalijaskan merkkiteoksia! Eräs josta inspiroituu aina vaan vuosi vuoden jälkeen uudestaan on Herbie Hancockin loistava trippi Maiden Voyage. Biisi taitaa olla nuotittajien painajainen: sille kun ei käsittääkseni voi oikein läimäistä sävellajia merkitseviä etumerkkejä! Tilapäisetumerkein on mentävä :D Ehkä perimmäisin syy, miksi just modaalinen ilmaisu putoaa meikikselle kuin väärä raha, taitaa olla se, että vain muutamien sointujen varassa etenevä sävellys pakottaa ajattelemaan melodisemmin. Ei voi runkata niitä ulkoaopeteltuja bebop-likkejä tiuhaan vaihtuvien sointujen perässä. Kun vähemmällä määrällä nuotteja pitäisi sanoa enemmän, siinä punnitaan skillsit ja erotellaan jyvät pakaroista :D

Jazzpianisti Robert Glasper on versioinut Radioheadin biisiä Everything In Its Right Place siinä määrin Hancockin jalanjäljissä, että on nimennyt tulkinnan Maiden Voyage/Everything In Its Right Place. Biisi löytyy tämän Houstonista ponnistavan jazzmiekkosen levyltä In My Element (2007). Vaikka kuinka yritin kuunnella korvat punaisena, en tunnistanut biisistä ainakaan kovin suoria viittauksia Herbien klassikkoon, paitsi fiilispuolella. Ensin oletin että tulkinta on eräänlainen luomuna veistelty mash-up, mut ei. Pirun kova veto kuitenkin. Dj Cam on myös julkaissut biisin nimeltä Maiden Voyage, vuonna 2006 ilmestyneen Abstract Manifesto-albumin avausraitana. Styge ei kuitenkaan ole cover, ehkä jonkinlainen homage. Rallissa on pirun hienoa fonityöskentelyä! Oma suosikki Dj Camin tuotannosta on Soulshine-levyn avaava Summer In Paris. Tämänkin rieskan poistelin joskus Anttilan TopTen-osastolta sieltä vitosen ale-laarista!

Random-surffailulla löysin myös "mielenkiintoisen" schlaagerin nimeltä Iron Maiden Voyage, bändiltä Panzerballet. Poppoo on ilmeisesti saksalainen fuusiojazz-retkue. Tuon biisin perusteella vaikuttaa ihan tutustumisen arvoiselta bändiltä. Hafta check it out!

Mut palatakseni tuohon modaalijazz-klassikkoon...biisistä löytyy myös aika helmi vokaaliversiokin! Nnenna Freelon on tulkinnut biisin samannimisellä levyllään 1998. Lätyltä löytyy myös jazz-cover folk-laulajatar Buffy Saint-Marien biisistä Until It's Time For You To Go, joka on kyllä päräyttävän groovy veto! Biisin uptempo-vamppaus imee mukaansa heti ensisekunneista lähtien...Niin ikään uusi tuttavuus itselleni, jonkin sortin acid jazz-kokoonpano, Bossa Nostra on myös versioinut biisiä melko onnistuneesti levyllään Kharmalion (2009). Kuten myös atmosfäärisemmän jazzilla maustetun electronican tuottaja Jimpster Messages From The Hub-kiekollaan (1999). Kappas, kun näinkin maukasta chillimpää matskua on päässyt ohi korvien, vaikka sentään levyn ilmestymisen aikoihin meikäläiselläkin oli vielä viidakkokuumetta. Jimpster on tunnetumpi ambienttia ja jazzia sekoittelevan junglen puolelta! Hauskan lattariversion on puolestaan leiponut biisistä Ritmo Masacote. Tico Tico! Jazzversioita biisistä löytyy kolmetoista tusinaan, joten niitä en ala sen enempää ruotimaan. Löytyy päräyttävän hyviä ja melko yhdentekeviäkin.

Mut se noista cover-versioista...Spotifyn kätköistä löytyi biisin nimellä melkoisen mielenkiintoista matskua. Ilmeisesti japanilainen bändi Quizmaster on levyttänyt biisin nimeltä Maiden Voyage levyllään The Great Buildings of Quizmaster (2009). Omalaatuista musaa! Mut hyvällä tavalla. Bändistä löytyy aika nihkeästi infoa netistä: jonkin sortin ug-rokkia Tokiosta. Biisejään sentään saa iTunesista! Levyä hieman kuunnelleena olin spottailevinani ainakin hienoisia Radiohead-vaikutteita paikoin, ja sit taas toisaalta heti perään hämmentävän imelää poppia! Eli aikas perus Japani-meininkiä siis :D...Pikaisen tutustumisen perusteella tuo levyn avausraita Maiden Voyage on kyllä tykein veto.

Japanismista tulikin mieleeni tämä!

Tähän onkin hyvä lopettaa. Vetää sanattomaksi :)

Good Love Is Hard To Find?

Olen jo muutaman vuoden metsästellyt paria biisiä, ja tuntuu ettei niitä enää oikein mistään saa, korkeintaan divareista älyttömällä onnenkantamoisella. Tietty mp3-tiedostoina sais, mutta kun en niistä oikein lämpene. Ainoastaan kerran olen joutunut taipumaan; Midlaken Roscoe-biisistä julkaistu Beyond The Wizard's Sleeve-remix oli pakko alentua lataamaan ämpärinä, koskei stygeä ole julkaistu kuin vinyylimaksina ja ladattavana fileenä. Noh, onhan cd-sinkku ilmeisen katoavaa kansanperinnettä...mutta silti. Onhan se nyt saatana niin kova biisi, että luulis jätkienkin tajuavan pistää se ulos vaikka jonkun kokoelman bonarina tai jotain!

Mut sit nää pitkäaikaiset murheenkryynit...molemmat on kyl julkaistu cd-formaatissakin. Placebon pysäyttävän hieno versio Kate Bushin klassikosta Running Up That Hill on ilmestynyt Sleeping With Ghosts-levyn spessuversion bonaridiskillä. On vain ilmeisen kirjaimellisesti todellakin Limited Edition, kun ei sitä enää mistään saa. Fanit eivät omistaan luovu. Ymmärrän. Joutunee tuonkin siis lataamaan koneelle...Bändi veti biisin encorena Helsingin Jäähallin keikalla jokunen vuosi sitten ja tulkinta toimi myös livenä aivan helvetin hienosti! Jostain kumman syystä tämä cover ei mahtunut bändin joku vuosi sitten ilmestyneelle kokkarille Once More With Feeling, vaikka on ilmeisen suosittu fanien keskuudessa...ai niin joo, niillä vitun faneilla on jo se special edition-rieska. Saatana.

Joskus 90-luvun puolivälin hujakoilla (1995-96) kuulin silloisen Radio Cityn aamuohjelmassa uusioversion David Bowien biisistä The Man Who Sold The World. Olis silloin pitänyt hiffata poistaa single Strangers When We Meet kaupasta. Tämä Brian Enon kanssa rekonstruoitu ns. '95-versio kun on julkaistu VAIN ja AINOASTAAN tuon sinkun B-puolena. Wikipedian mukaan löytyy myös joiltakin ihmepainoksilta Outside-levystä. Eipä vain ole omiin okulääreihin moista versiota mistään osunut, ei edes internetistä...Tuota sinkkua olen sivusilmällä etsinyt Huuto.netistä ja satunnaisesti levydivareista, turhaan. Joitain ulkomaisilta second hand-levysaiteilta olen muutaman kerran bongannut melko kirpeään hintaan. Tuo versio vain on ihan helvetin hyvä, joten ei pysty taas pieni ihminen käsittämään, miksi helvetissä tuota versiota ei ole julkaistu millään Bowie-kokoelmalla - joita tuntuu putkahtelevan tämän tästä joulumarkkinoille. Salapoliisityötä tehtyäni biisistä on paljastunut semmoinenkin kummallisuus, että levyihin on merkitty kappale live-versioksi vaikka biisi on vedelty studiossa kaikkea muuta kuin livenä?!? Olikohan syy niinkin proosallinen, että biisin sovitus on tuolloisen maailmankiertueen live-sovitus...oli miten oli, niin aikas pirun hyvä sovitus onkin! Mut Brian Eno ON sellainen kultasormi, että heebon kädenjälki biisissä kuin biisissä tekee siitä erinomaisen hyvän. Yks mainio esimerkki on vaiks UNKLEN levyltä Never, Never Land löytyvä I Need Something Stronger. Biisissä on todella painostava, mutta hieno draaman kaari.

Brian Enon klassikkoalbumit on joskus tullut fiilisteltyä. Omaan hyllyyn asti ei ole päätynyt (vielä) muita kuin 2001 ilmestynyt J. Peter Schwalmin kanssa yhteistyönä syntynyt ambient-rieska Drawn From Life. Albumin seitsemäs träkki Intenser on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista chillailuista.

Random Spotting

Löysin autoradiosta uuden taajuuden, ilmeisesti viime vuonna perustetun paikallisradion: Spin FM 107.6 MHz. Kuulosti kovasti urbaanin soundiin keskittyneeltä nuorisoradiokanavalta ja kotisivuiltaan bongasin possensa joukosta itsensä Axl Smithin. Noh, jatkossakin tullen todennäköisesti voittopuolisesti kuuntelemaan edelleenkin Bassoradiota: joka arkiaamu kasista yhteentoista raikaava Hyvää Huomenta Helsinki vain sattuu olemaan tällä hetkellä ehdottomasti parasta aamumusaa soittava ohjelma. Puolen päivän aikaan alkava Hikinen Iltapäivä on sekin radio-ohjelmien aatelia: hyvää jutustelua ja sitäkin parempaa musaa! Radio Helsingin kuuntelu on viime kuukausina vähentynyt huomattavasti, vaikka siltäkin kanavalta tulee enimmäkseen pelkkää hyvää skeidaa. Spin FM jää hyväksi kolmoseksi: musatarjonta tuntui olevan suunnattu hieman nuoremmalle väestösegmentille. Jonkinnäköinen kuudes aisti olis kätevä: voisi vaihtaa kanavaa noiden kolmen taajuuden kesken sen mukaan mistä milloinkin sattuisi tulemaan parasta musaa :D

Tänä aamuna soi radiosta tuore promosinkku You Got Me artistilta Sidetracks. Styge alkoi lupaavasti hyvällä biitillä ja luomusti vedetyllä, aivan kipeen tiukalla bassokuviolla - mut sit...olen täysin samoilla linjoilla Jaakon kanssa: kertsi pilasi biisin niin vitun täydellisesti että moisesta korvien raiskaamisesta pitäisi langettaa yhdyskuntasakkoa, saatana! Bassoradion taajuudella on viime aikoina luukuteltu aika taajaan The Nationalin tuoreinta albumia. Parit aikaisemmat kuulohavainnot eivät ole mitenkään älyttömästi iskeneet, mut nyt biisi Lemon World osui ja upposi. Edelliseltä, vuoden levy kinkereissä ilmestyessään korkealle rankatulta albumilta Boxer on tehosoitossa ollut eeppisen hieno Fake Empire-biisi. Epäilen, tokkopa jannut pystyvät ylittämään tuon rallin hienoutta ikinä!

Jossain vaiheessa päivää, taisi olla siinä klo 11-12 välisenä aikana kun Basson taajudella LIIAN usein soitetaan jotain vitun smoothjazz-hissimusaa, käväisin Radio Helsingin puolella piipahtamassa, juuri sen verran että kuulin pari vanhempaa hittiä: Lenny Kravitzin biisin I Belong To You ja Depeche Moden mainion It's No Good. Puhkisoitettuja itsestäänselvyyksiä, joo. Mutta on ne silti vaan vitun hyviä biisejä! Ensinmainitussa on aika pirun groove bassline...Tuollahan ne omassa levyhyllyssäkin, mut eipä ole tullut aikoihin kuunneltua - kun pitää aina olla fiilistelemässä jotain uutta ja ihmeellistä. Ja maailmastahan ei uudet biisit ihan heti lopu :)

Himassa lueskelin ipanoiden simahdettua tovin mainiota Jari Parantaisen kirjaa Tuotteistaminen - Rakenna Palvelusta Tuote 10 Päivässä. Nyt kun omat liiketoimintasuunnitelmat menivät takaisin piirustuspöydälle, niin opuksesta on saanut paljon mietittävää, miten liikeideaa voisi jalostaa. Oliskohan oma tuotantoyhtiö mistään kotoisin? Perimmäisenä toiminta-ajatuksena tuottaa VAIN hyvää musiikkia :D

Samalla Spotify on soinut randomilla. Tiedän, että joidenkin musafanaatikkojen mielestä moinen toiminta on pyhäinhäväistystä, mut koska oma soittolista on paisunut parin tuhannen kilometrin pituiseksi, niin on ihan hauska antaa ohjelman arpoa biisejä. On kuitenkin jo unohtanut niitä vanhimpia poimintojaan. Tai sit huomaa dumanneensa jo jonkin levyn melko laimeaksi, kun ei ole rauhassa kuunnellut biisejä, ja sit huomaakin ett oikeastaan levy onkin aika hyvä. Goldfrappin uusimman Head First-alpparin kanssa kävi just näin. Aikaisempi tuotanto on levyhyllyssäkin, mut tätä uusinta kun ensimmäisiä kertoja kuuntelin läpi, kelasin ettei mitään kummoista diskoa. Ehkä se johtui osittain siitäkin, että edellinen Seventh Tree vain sattui olemaan niin eri planeetalta ja NIIN VITUN HYVÄ. Tällainen täyskäännös Supernature ja Black Cherry-levyjen diskopallomeininkiin tuli hieman yllätyksenä, eikä niin miellyttävänä. Mut nyt levyltä iski tajuntaan biisi Hunt ja aikas lujaa. Täytyypä kuunnella rieskaa ajatuksella ja antaa sille vielä toinen mahis.

Sit bongasin pari jo unohtunutta helmeä uudestaan! Ocean's Twelve-leffan soundtrackilta löytyvä Yellow Hammer-styge Lazy on suorastaan irstaan letkeä lounge-pala. Rieska on muiltakin osin suositeltavaa matskua, yhtä veijarimaista meininkiä kuin elokuvassakin! Toinen iloinen jälleen-kuuleminen oli Hooverphonicin biisi L'odeur Animale. Ralli löytyy tämän belgialaisen dreampop-triphopbändin levyltä The Magnificent Tree (2000). En muista enää, mistä tämän bändin spottasin, mut tunnetustihan meikäläisellä on sielussa soft spot tällaiselle eteeriselle, hieman tummanpuhuvalle trippailulle. Wikipedian mukaan bändin laulajamimmi olisi lähtenyt soolouralle...harmi.

Nopeet syö hitaat...

Voehan vittu.

Nyt kun olis kohta ollut jotain musiikkia laitettavaksi tuleville bändin MySpace-sivuille, niin eikös viikko sitten joku rekisteröinyt samannimisen bändin....eli meni sit Carved In Ashes-nimi silppuriin ja uutta bändinimeä mietintämyssyyn. Fuck the fucking fuckers....

Lohdutukseksi pitänee fiilistellä Lenny Kravitzin I Belong To You-biisiä, koska siinä on helvetin hienosti groovaileva bassokuvio. Eli bändimme "työnimi" Ricky & The Martinis saa toistaiseksi kelvata kun jorisen jonninjoutavia tähän kokoonpanoon liittyen...

Onkohan nimi Perseraiskatut Kinder-Yllätysbanaanit jo varattu?

Edit 02.06.2010

WTF? Nyt sitten tuo engelsmannien samanniminen bändi vain katosi MunAvaruudesta...eli maailmassa on sittenkin kosmista oikeudenmukaisuutta! Onneks bändimme toinen kitaravastaavista oli sutena mestoilla: nyt on sitten varattu meidän bändille tuo nimi MySpaceen! Kunhan rieska on miksattu ja masteroitu niin on jotain kuuloaisteja hivelevää sisältöä laittaa tarjolle...ja tietty jotain biografiaa bändistä pitäisi alkaa päkertämään ynnä muuta verbaalista kiihoketta.

Sininen Maanantai

Kylläpä oli duunissa jotenkin tahmea päivä. Oliko syynä sitten lopullisen leipääntymisen oireet vai rankka viikonloppu, en tiiä. Radiostakaan ei tullut bongailtua tänään mitään über-pysäyttäviä biisejä...weird.

Yks vanha helmi sentään soi Bassoradiossa puolilta päivin: David Bowien ja Pat Metheny Groupin yhteistyönä väsäämä ralli This Is Not America. Helmibiisi! Alunperin duunattu elokuvaan Falcon and the Snowman (1985). Biisistä löytyi muutama mainio versio Spotifystäkin: kolmen korealais-amerikkalaisen klasarisisaruksen muodostaman Ahn Trion cover ja siitä Superdrive - This Is America Mix. Ja sit vielä piirun verran tykimpi coctailjazz-versio, norjalaisen pop-jazzpianistin Silje Neergardin hönkimä chillailu, mimmin vuonna 2003 julkaistulta albumilta Nightwatch.

Ja sit ihan randomilla spottasin haikean kauniin biisin, jonka olen kyllä jokin aika sitten kuullut radiostakin. Silloin esittäjä ja biisinnimi meni vain totaalisesti ohi. Eikä ole ensimmäinen kerta kun myöhemmin bongaa faktojen kera jonkun aiemmin kuulemansa biisin ja saa melkoisen voittajafiiliksen! Biisi oli tällä kertaa Sébastien Tellierin La Ritournelle. Tämän Euroviisuistakin tutun dyydin löysi aikanaan Air omalle levymerkilleen ja jotain samaa fiilistä kuin esmes Airin legendaarisen hyvällä Moon Safari-rieskalla tässä Tellierin biisissäkin on. Eikä edes kovin vähän :)

Ja pakko vähän kehaista frendini biisiä...joskus 90-luvun lopulla (-97-98?) soiteltiin hetki samassa acid jazz-proggiksessa. Sittemmin elämä on heitellyt hieman eri suuntiin niin musiikillisesti kuin maantieteellisestikin, frendejä toki ollaan edelleen! Artistinimellä Oinasmaa julkaistu sinkula Auto on pirun hyvä biisi! Hyvä tarina. Omasta elämästä? - Niin hyvin tulkittu että voisi jopa luulla...Propsit Onalle! Onnea ja menestystä!

Ennen nukkumaanmenoa vielä soimaan toinen autoiluaiheinen veisu...jotta näkis vain kauniita unia :) - ja samaan rahaan vielä biisistä helvetin hieno cover.

Arcade Fire: No Cars Go

Maxence Cyrin: No Cars Go (pianocover)

Hyviä öitä!

Viimeinen CIA:n Studiosessio?

Dodih. Eilen rypisteltiin Sibelius Akatemian studiolla sitten viimeiset kiippariosuudet ja korjaukset Carved In Ashes-bändini tulevalle, aikas vitun päräyttävälle, kolmen biisin omakustanne-EP:lle. Paikalla piipahti myös espanjalaisen laulajamme Juanman elokuvailmaisua opiskeleva frendi, jonka olisi tarkoitus kuvata Dark Pity-biisistämme jonkinlainen opinnäytetyövideo. Nyt on hyvä kutina päällä! Biisissä on ehkä jopa hittipotentiaalia...muutenhan nuo tulevan rieskan styget ovat sellaisia eepoksia, ettei niistä ihan helposti mitään video edit-pituista schlaageria saiskaan kiteytettyä. Jäbät jäivä vielä illalla leipomaan joitakin akkari-osuuksia narulle, mut muuten pitäis nyt olla kaikki jäynät tallessa ja miksausta ja editointia vaille.

Ei vaan millään malttais odottaa että saa valmiin lätyn käteen! Kohta puoli vuotta kun tätä on kasattu kuin Iisakin Kirkkoa, mut sen perusteella mitä on saatu aikaiseksi niin on se kyl kannattanutkin. Nyt ei oo luvassa mitään ihan kivaa....kohta RÄJÄHTÄÄ!

Nobody Listens To Techno?

Bongasinpa Spotifystä taas kerran siinä määrin ihQun veisun, että yritin etsiä, joskos löytäisi sitä CD-muodossa. Noh, kotimaisista nettilevykaupoista ei ainakaan löydy...Biisi on Mobyn Pale Horses (Empyrean Dub). Taas kerran remix on tsiljoona kertaa parempi kuin originaali. Ja jostain käsittämättömästä syystä, juuri tätä nimenomaista remixiä EI LÖYDY Mobyn tuoreimman Wait For Me-albumin remix-tuplalta!?! Versio on julkaistu vain albumin jollain epämääräisellä bonus disc-versiolla ja sit cd-sinkulla...Tässä rekonstruktiossa biisistä vain sattuu olemaan fiilistä enemmän kuin tuolla koko albumilla yhteensä - ja biisi on rakennettu pelkän akustisen kitaran ja hienon pianokuvion varaan - ja tietty laulajatar Amelia Zirin Brownin pehmeästi kutittelevan laulun. Voihan tuota singlerieskaa yrittää spottailla muutamasta stadilaisesta levypuljusta...Kalliossa on ainakin Fatty Sounds, josta vois hyvällä tsägällä löytyä. On niin pirun hieno versio, että jos ei muu auta niin täytyy taas koluta jenkkiläiset nettitukut läpi. Tää biisi palautti taas hieman uskoa Mobyn edesottamuksiin, olkoonkin että originaalibiisi ei kupli läheskään samalla intensiteetillä. Viime vuosien tekemisiensä perusteella olen kallistunut hieman jopa Eminemin linjoille:

"And Moby? You can get stoned by Obie,

You 36-year old bald-headed fag blow me

You don't know me, you're too old

Let go, it's over, nobody listens to techno"

-Eminem: Without Me

Viimeisin Mobyn levy joka on tehnyt positiivisen vaikutuksen taisi olla Play-albumi, VUODELTA 1999! Noh, ehkä pitäisi antaa vielä toinenkin mahdollisuus ja kuunnella tuon jälkeen ilmestyneet rieskat 18 (2002), Hotel (2005), Last Night (2008) ja tämä uusin Wait For Me (2009). Odotukset eivät kyl ole kovin korkealla...

Mut onhan dyydis julkaissut back in the day sentäs aimo läjän mainioita tsipaleita. Omassa genressään klassikko Go ilmestyi jo niinkin kauan sitten kuin vuonna 1991. Onko ihme, jos ruuti ei ole enää ihan niin kuivaa? :) Muitakin hyviä biisejä löytyy jampan plakkarista: Natural Blues, Why Does My Heart Feel So Bad?, Porcelain, Lift Me Up, We Are All Made Of Stars...

Vaimo (taas!) spottasi juutuubiista mainio didgeridoo-livejä vetelevän, ilmeisesti japanialaisen dj:n: Goma da Didgeridoo. Pari ihan helmeä:

Goma da Didgeridoo: Pulse

Ja aivan kipeetä jamittelua!

Goma & the Jungle Rhythm Section: Afro Sound

Goma & the Jungle Rhythm Section: One Groove

Sony Walkman-mainos?

tiukkaa skeidaa!

Pari nopeeta :)

En kirveelläkään saa päähäni, miten bongasin Facebookista tanskalaisen naisartistin nimeltä Kat Boelskov. Noh, oli miten oli...aika mainiota meininkiä:

Kat Boelskov MySpacessa

Maanläheistä indie-altsurokkailua, esikuvikseen mimmi mainitsee mm. näitä: Björk, Alanis Morrisette, Tori Amos, Kate Bush, Karin Dreijer...kovia nimiä. Enpä ihmettelis vaikka tästä naisesta kuultais vielä. Hieman tulee rouheimmista biiseistä mieleen kotoinen Astrid Swan.

Frendien FB-linkeistä löysin myös seuraavan klipin. Lasse Gjertsen, ken lieneekään, beatboxaa teknoa, melko hulvattomasti :D Biisi on ilmeisesti editoitu kasaan, ei livenä vetäisty - siitä huolimatta aika pysäyttävä veto...

Go, Lasse, Go!

Justice: Pseudo Jazz-EP

Elektrojazz-fiiliksissä kun leijun, muistui mieleeni eräs vanha rumpubasso-vinyyli, jonka aikanaan omistin. Anthony John Bowes julkaisi vuonna 1996 Justice-aliaksellaan Basement-levymerkille mainion 12"-rieskan Pseudo Jazz-EP. Tämä drum&bass-Justice on tyystin eri tyyppi kuin ranskalainen Justice-kaksikko, joka julkaisi puolestaan mainion Cross-albumin 2007.

Discogsin mukaan tämä vinyyli-EP on "so rare", joten ei tarvinne kuvitellakaan löytävänsä sitä CD-formaatissa, harmi. Joiltakin 90-luvun puolivälin tienoolla ryöstöviljeltyjen chillout-junglea tursuavien kokoelmien biisilistoilta voisi yrittää etsiä ainakin B-puolen biisiä Aquisse. Kuuleman mukaan löytyy...jostain kumman syystä A-puolen huomattavasti sielukkaampaa Feverish-stygeä ei liene julkaistu missään muualla :(

Samanlaisen käsittämättömänn kohtalon on kokenut myös Aquariuksen biisi Soul Searching. Styge on monellakin kokkarilla ilmestyneen Bringing Me Down-maxin B-puolella. Taiteilijanimen takana on Rupert Parkes, joka on huomattavasti tunnetumpi Photek-nimellä, jolla on julkaissut tiukempaa jynkkyä. Chillimpää materiaalia pukkasi vuosina 1994-95 muutaman kaksitoistatuumaisen Good Looking/Looking Good-labelin kautta. Tuon Soul Searching biisin simppelin, mutta nerokkaan melodian plokkasin aikoinaan Rhodes-sähköpianollani kuppaisessa yksiössäni Vallilassa ja fiilistelin biisiä yksin luurit korvilla...Laskeva melodiakulku on yksinkertaisuudessaan vain maj7-soinnun äänet kvintistä oktaavin verran alaspäin. Muistelisin, että sointu oli F#maj7. Mut jos yks sointu riittää, niin se riittää :)

Vaik mitäs mä tässä nillitän. Ennen kuin luovuin tuosta Pseudo Jazz-kiekosta, kopsasin biisit MiniDiskille. Taidan vain olla niin anaalinen levynarkkari, että haikailen silti jotain fyysistä, virallista julkaisua tuonne jo ennestään pursuavaan levyhyllyyn :D Tuota Bringing Me Down/Soul Searching-rieskaa sen sijaan en tajunnut aikoinaan itselle kopsata ennen kuin myin sen Dj Flipperille. A-puolen hitikkäämpi biisi (onhan siinä kivat mimmivoksut) kyllä löytyy Logical Progression-kokkarilta. En sit tiedä, löytyiskö tuo B-puolen rykäisy joltain Looking Back-kokoelmasarjan levyltä. Täytyypä alkaa metskaamaan...

Pussaa mun jazzia!

Muusikoiden.netistä bongailin eilen gaziljoonittain tärppejä elektronisemman ja kokeilevamman jazzin ja hiphopin kentältä. Onneks on Spotify! Miten sitä onkaan ennen vanhaan pärjätty?!? Ennen kuin alan ruotia näitä mahtavia löytöjä, on pakko hehkuttaa biisiä, jonka videon MTV valitsi vuoden parhaaksi 2005. Kuulin eilen Radio Helgingin taajuudelta Röyksoppin biisin What Else Is There? Ei voi minkään, The Knife-elektroduon laulaja ja soolouraa Fever Ray-nimellä tekevä Karin Dreijer vain omistaa äänen, joka saa ihokarvat nousemaan pystyyn. The Knife julkaisi mainiosta Silent Shout-levystään taannoin spessupainoksen, jolta löytyy Heartbeats-biisistä livetulkinta joka hakkaa albumiversion mennen tullen! Paketissa on bändin livekunnosta todistusaineistona myös kuvamateriaalia yhden keikan verran, eikä voi kuin äimistellä: aina ei tarvitse sitä megalomaanista valoshow'ta ja pyrotekniikkaa, minimalistisellakin otteella pystyy ottamaan yleisön haltuun - kun osaa!

Mut sit niihin elektrojazz-löytöihin!

Amerikkalainen trumpetisti Tim Hagans on julkaissu jo vuonna 1999 (!!!) erittäinkin päräyttävän albumin Animation/Imagination. Jampan ilmaisu todellakin on uniikkia ja powerfully expressive, kuten Village Voicekin asian on kiteyttänyt. Levy on legendaarisen Blue Note-labelin kamaa. Hienoa, ettei levymerkki ole vain tyytynyt rahastamaan back-katalogillaan (joka hakee vertaistaan!), vaan julkaisee edelleen relevanttia jazzmusiikkia!

Jostain syystä Norjasta pukkaa mielenkiintoisia jazziin tavalla tai toisella linkittyviä artisteja. Post-rockia ja elektronista jazzia sekoitteleva Jaga Jazzist tuli tutuksi jo jokunen vuosi sitten, ja ellei levynsä What We Must (2005) saa klassikkostatusta tulevina vuosina niin maailmassa on virhe! Charles De Meyerin ohjaama video biisiin Oslo Skyline on yksi hienoimpia musavideoita ikinä!

Jaga Jazzist: Oslo Skyline

Uusia norjalaisia tuttavuuksia sen sijaan ovat Eivind Aarset ja Audun Kleive. Ensinmainittu on jazzkitaristi, joka on tehnyt yhteistyötä kovien nimien kanssa: Ray Charles, Dee Dee Bridgewater, Mike Mainieri...Kannuksensa Eivind on hankkinut kollaboraatioista niinikään norjalaisen trumpetistin Nils Petter Molvaerin kanssa. Audun Kleive puolestaan on jazzrumpali, vuonojen maan nu-jazzskenen johtotähtiä. Huomasin, että kaikki nämä uudet tuttavuudet derivoituvat norjalaiseen nujazz-levymerkkiin Jazzland Recordings. Labelin perusti jazzpianisti Bugge Wesseltoft vuonna 1997. Omalle hankintalistalle pamahtivat ainakin nämä seuraavat albumit, siinä määrin hyvää jazzpörinää!

Eivind Aarset: Connected (Jazzland Recordings, 2004)

Eivind Aarset: Sonic Codex (Jazzland Recordings, 2007)

Audun Kleive: Generator X (Jazzland Recordings, 2000)

Audun Kleive & Jon Eberson: Music For Men Og Machines (Curling Legs AS, 1992)

Audun Kleive, Jon Balke & Per Jörgensen: On and On (Curling Legs AS, 1991)

Saas nähdä löytääkö noita vanhempia tekeleitä enää mistään...joutuu varmaankin lampsimaan viiskulmaan Digeliukseen kyselemään. Spotifystä huomasin, että trumpetisti Nils Petter Molvaer on tehnyt kimppalevyn mm. Bill Laswellin kanssa: Lodge (Karlrecords, 2008). Noh, ei ole ensimmäinen kerta kun kuulee jotain mielenkiintoista electronican ja jazzin hybridiä ja sit tekijöiden seasta paljastuu Bill Laswell! Mikäs siinä kun jälki on aina hyvää. Molvaerin tuotannosta meni ostoslistalle AINAKIN myös remix-albumi Recoloured (2001). Pitänee hankkia jostain rikas mesenaatti kustantamaan kaikki nämä uudet pakkohankinnat :D Mut minkäs teet, oman musiikintekemisen kantilta nämä kaikki ovat relevantteja inspiroitumisen välineitä...:)

Tuon norjalaisen nujazz-labelin perustajan Bugge Wesseltoftin tuotannosta spottasin hienon albumin Playing (2009). Hienoa tunnelmointia pimeneviin iltoihin. Takuuvarmaa punaviinin maistelu-matskua!

Mut löytyi helmiä Norjan ulkopuoleltakin. Hiphoppia, elektroa ja jazzia trumpetillaan sekoitteleva ranskalainen Erik Truffaz. Kas kummaa, Blue Noten artisteja hänkin! Pysäyttävin albumi meikäläiselle on kuitenkin Murcofin kanssa duunattu Mexico (Foufino Productions, 2008), joka on lisensoitu ainakin Ranskan EMI:lle. Luulenpa, että tämän levyn hankkimiseksi saa nähdä jo hieman tavallista enemmän vaivaa. Levyllä on vain 3 biisiä, joten lienee kai enemmänkin jonkinlainen EP - jazzin puolella harvinaisempi julkaisumuoto. Levyn päättävä Avant L'aube on kuitenkin niin hieno ambientjazz-trippi että tämäkin pläjäys on IHAN pakko etsiä käsiin! Hemmon tuoreempaa matskua on albumi Arkhangelsk (2007), jolla on mukana myös Ed Harcourt. Levyllä sekoittuvat hauskasti popimpi ilmaisu, ranskalainen chanson-perinne ja jazzgroove. Noh, kai se olis pakko tämäkin rieska poistella :D

Amerikkalaisen jazz-saxofonistin David Murrayn musiikkia myös tuossa Muusikoiden.netin topicissa suositeltiin. Eikä turhaan! Miekkosen perusjazz-levytkin ovat kuranttia matskua - sit löytyi myös eräänlainen hiphop-jazzkokoelma The Real Thing (We Funk/RX, 2005), jolle oli mahtunut Murrayn mainio nujazz-biisi Gwotet. Kokonaisuudessaan bueno kokkari, vaikkei hiphopista muuten lämpiäsikään! Erittäin hienoja orgaanisia rytmikudoksia, ei ihan sitä perinteisintä "rumpukone autopilotille ja menoksi!"-osastoa.

Loungemman jazz-ilmaisun diggarina tykästyin myös Bebel Gilberton remix-albumiin. Tykkään kyllä mimmin bossanova-hissimusiikista muutenkin :)

Sulateltavaa löytyi sen verran galaktinen määrä, että täytyy vielä palailla asiaan myöhemminkin...

Terssi punoittaa, pääsis jo sekstiin...

Tässä jokin aika sitten bongasin mielenkiintoisen topicin Muusikoiden.netistä, muistaakseni teoriapalstalta. Threadissa muutamat ihan oikeasti musiikista jotain tietävät jakoivat knowhow'taan mm. jousisovitusten tekemisestä. Näiden postausten joukosta taisin spotata oivallisen kirjatärpin, Samuel Adlerin muhkean tiiliskiven The Study of Orchestration. Olen nyt jonkin verran opusta tavannut, ja jonkinlaista haisua alkaa jo olla jousiarrien filosofiasta. Syy kirjan hankkimiselle oli yksinkertaisesti halu oppia vääntämään omiin elektrojazz-biiseihin itse omat stringsit. Samoja äänenkuljetusoppeja ajattelin kokeilla soveltaa myös tavallisiin syntsataustoihinkin. Niinhän ne "isot pojatkin" tekee...

Esimerkiksi Dj Foodin downtempo-klassikossa The Crow on erittäin hienot synastringit, versiossa joka on Ninja Tunen Funkungfusion-kokoelmalla. Kaleidoscope-albumilla olevassa versiossa sama sointukierto vibrafonilla. Mainio paradigma-esimerkki siitä, miten instrumentaatiolla voi muuttaa biisin luonnetta. Tuo kokoelmaversio voisi olla jonkin draamaelokuvan loppumusiikkia, albumiversiossa puolestaan on savuisempi jazztunnelma.

Erittäin hienoja jousisovituksia löytyy myös 4Heron klassikolta Two Pages ja tuoreelta kotimaiselta artistilta, Yonalta, tämän debyyttilevyllä Pilvet Liikkuu, Minä En (Timmion Records). Jokin aika sitten Basso-lehdessä Yona valotti mielenkiintoisessa haastiksessa hieman tekemisiään, olisko ollut viime vuoden puolella. Nimi korvan taa. Tietenkään jousiarreista avautuessaan ei sovi unohtaa Björkin Homogenic-albumia, saati sitten Portisheadin hienoa Roseland-livetaltiointia. Eräänlainen jousiklassikko on myös triphop-bändin Lamb:in biisi Gorecki. Biisi onkin saanut inspiraationsa puolalaisen klasarisäveltäjä Henryk Goreckin teoksesta Third Symphony: The Symphony of Sorrowful Songs.

Taitaa mennä tovi ennen kuin samanlaisiin sfääreihin kipuavia jousikuvioita osaa itse loihtia, mut kunhan tuon opuksen olen saanut kahlattua läpi niin ehkä sit? Pitäisi vielä pistää kirjaan oleellisesti kuuluva 8 CD:n boksi tilaukseen - levyiltä vois kuunnella kirjan KAIKKI nuottiesimerkit. Sit vain Miroslav Philharmonik-softa koneeseen ja sinfonian sävellys aluille!

Huomenna mennään puhelinkoppiin...

En tiedä, onko muilla harrastuksena etsiä Spotifystä biisejä jollain hakusanalla, ihan vain nähdäkseen minkälaisia schlaagereita löytyy...noh, meikäläisellä ainakin on! :) Tänään sain inspiraation vuoden 1991 DeLaSoul-klassikosta Ring Ring Ring (Ha Ha Hey). Naputtelin hakusanaksi telephone.

Ensimmäisten joukossa löytyivät ne ilmeisimmät hitit: Lady Gagan & Beyoncen Telephone sekä Blondien Hanging On The Telephone. Noita ei enää oikein jaksais, joten eteenpäin listalla! Electric Light Orchestran tuotanto ei ole itselle niin tuttua, joten laitoin biisin Telephone Line soimaan...noh, aika tylsä. Parempiakin veisuja olen tottunut ELO:lta kuulemaan. Mut sit löytyi tuoretta matskua, joka potki! Erykah Badun suhteellisen tuoreelta New Amerykah Part One (4th World War)-kiekolta löytyvä himmailu Telephone. Tuo pari vuotta sitten julkaistu albumi olikin mennyt itseltä totaalisen ohi. Tuoreempi jatko-osa New Amerykah Part Two (The Return of The Ankh) olikin jo tehnyt hyvän vaikutuksen! Ensimmäisen kerran taisin saada sävärit tämän emännän hunajaisesta äänestä kun The Roots sai hitin yhteisestä biisistä You Got Me. Pahus, että tuokin cd-sinkkuni on aikojen saatossa hävinnyt maailmalle...

Ehdottomasti HAUSKIN bongaamani puhelinbiisi on Telephone Masturbator, jonka esittää Porn Dukes! Huumoripunkkia lontooksi. Oli pakko laittaa sekin omalle soittolistalleni, saas nähdä kauanko jaksan kuunnella...

Koskaan ei voi hehkuttaa liikaa Tom Waitsin tuotantoa, joten Telephone Call From Istanbul on pakko poimia sekin omalle soittolistalleni. Biisi on levyltä Frank's Wild Years, joka oli ensimmäinen kosketukseni Tompan musiikkiin. Löysin vinyylin joskus 90-luvun puolivälin hujakoilla Hyvinkään kirjastosta ja matsku koukutti kerrasta. Platta on edelleen yksi suosikeistani Waitsin katalogissa. Samoihin aikoihin kuulin radiosta, muistaakseni Radio Mafian viikonloppuaamujen Kissankehto-ohjelmassa, Primitive Radio Gods-bändin pienoisen hitin Standing Outside A Broken Phonebooth, johon on sämplätty kertsiin pätkä B. B. Kingin biisiä How Blue Can You Get? Pitkään luulin että sämple "I've been downhearted baby, ever since the day we met" olis ollut Tom Waitsin persoonallista älämölöintiä, mut ei. Biisi on bändin levyltä Rocket (1996).

Deftonesin biisin When Girls Telephone Boys sen sijaan jätin pois. Bändistä diggailen kausittain kovastikin, mutta tuo biisi ei vain kuulu tuotantonsa parhaimpaan kärkeen. Head Automatican mainion poppiksen Solid Gold Telephone nappasin kuunteluun. Decadence-albumi on omassa levyhyllyssäkin, mut olinkin jo ehtinyt unohtaa miten hyvää poppia bändi veivaa. Levyn löysin joskus Myyrmäen Anttilasta ale-laarista parilla eurolla! Hiljan hehkuttamani Ninja Tune-levymerkin takana häärivän Coldcut-kaksikon kädenjälkeä löytyi hauskan kasarielektron My Telephone verran. Listalle meni - olenhan kasvanut juuri ne vaikutteille alttiimmat, herkät murkkuvuodet 80-luvulla! :D

Löysin vielä pari mainitsemisen arvoista puhelinaiheista biisiä: Captain Beefheart & His Magic Bandin tuotannosta, Doc At The Radar Station-albumilta, kappaleen Telephone. Levy on käsittääkseni saanut osakseen jonkinlaisen kulttistatuksen? Hei, Jonna Tervomaakin diggaa äijän musiikista! Itse taisin bongata hepun Frank Zapan tuotannon kautta, jotain yhteisiä juttuja tekivät 60- ja 70-luvulla. Kirjastosta sitten selkä väärällään kannoin himaan kuunneltavaksi Kapteeni Pihvisydämen omituisia musiikillisia näkyjä, muistan ainakin inspiroituneeni levyistä Safe As Milk ja Trout Mask Replica. En ole enää kyllä täysin vakuuttunut, kannattaisiko nuo albumit hommata omaan levyhyllyyn vai ei...todella omituista fjongaa! :D Sen sijaan tuo Doc At The Radar Station voisi hyvinkin kestää kuuntelua. Onhan se samaa aikakautta kuin omasta levyhyllystä löytyvä Shiny Beast (Bat Chain Puller).

Ani DiFrancon biisi Letting The Telephone Ring on vielä pakko nostaa esiin. Olen joskus aikaisemminkin kuullut biisin tai kaksi naiselta ja diggaillut, vaikka teksteistä välillä paistaakin feminismi läpi (olisko ollut biisi nimeltä Fuck You jokunen vuosi sitten). Oikeassa mielentilassa tällainen Nainen & Kitara-folkkailu vain toimii. Pakko myöntää, että esim. Scandinavian Music Groupin viimeisten tuotosten banjokantrikin on miellyttänyt korvaa! Siis, mitäv...?!? :D Ja ruotsalainen Promise And The Monster on julkaissut tässä genressä ehkä kovimman levyn ikinä: Transparent Knives. Vähemmän on enemmän jne...

Siinä ne kuranteimmat täkyt. Sit löytyi tonneittain scheissea...

Funk & Fusion

Spotifystä, tuosta mediakonglomeraattien omasta pienestä piratebay'stä löytyi ehta nippu tiukkaa fuusiojazz-rumpubassoa...vai mitä helkutin drill&bass-osastoa lieneekään.

The Clifford Gilberto Rhythm Combination nimiseltä, hieman tekotaiteellisesti nimetyltä kummajaiselta spottasin levyn nimeltä I Was Young And I Needed The Money. (Levy puolestaan on yksi parhaiten nimettyjä ever...) Lätyskä on silkkaa fuusiojazz-eksploitaatiota! Mut kiekko on sen verran pieteetillä tehty, ettei voi kuin vaimolta salaa käydä sitä tämän tästä kuuntelemassa - hieman samaan tapaan kuin aviomiehet pruukaavat vierailla aikuisviihdesivustoilla :) Jotain irstasta, suoraan primitiivisiin vaistoihin vetoavaa levyn musiikissa on. Nimibiisin lisäksi tehorotaatiossa on pyörinyt A Different Forest (Timber Mix). Kuten Frank Zappa-vainaa tapasi sanoa: "Jazz ei ole kuollut, se vaan haisee kummalliselta..." Levyn on julkaissut, ylläri-pylläri, Ninja Tune-label vuonna 1998. Artistin bongasin alunperin Ninja Tune-kokoelmalta Funkungfusion (1998). TCGRC:n lisäksi pakko hehkuttaa kokkarilta Omniumin rikotulla biitillä eteenpäin nykivää stygeä Extua Textua, jonka walkin' bass lähtee kahden ja puolen minsan kohdilla sellaiseen grooveen että heikompia jo hirvittää! Vaimolle propsit tämän levyn bongaamisesta! >

Onhan se tullut jo todettua sen miljoona kertaa, että edellämainitun levymerkin katalogista voi ostaa sokkona levyn kuin levyn, ikinä ei ole tarvinnut pettyä! Labelin artistirosterissa on pelkästään kovia nimiä. TJEU:

NINJA TUNE

Tulevana viikonloppuna olis Kaisaniemessä Maailma Kylässä-festarit. Harmi, että lauantai menee duunissa ja sunnuntaina on Carved In Ashes-bändini viimeiset kiipparinauhoitukset. Spotifystä on tullut fiilisteltyä festareiden soittolistaa - ehkä yks parhaita innovaatioita mitä nettijukeboksin koodaajat ovat keksineet! Viime vuonnakin Flow-festari meni sivu suun, mut sentään pystyi kuuntelemaan kaikkien esiintyjien musaa omalta koneelta. Tänä vuonna olis tarkoitus mennä - jo pelkästään senkin takia, että Ulverin taannoinen Nosturin keikka jäi välistä (samana iltana olin Tavastialla fiilistelemässä Cult Of Lunaa, eikä vanha enää jaksa kahta bändiä työpäivän päälle samana iltana...). Kaisaniemen festariohjelmasta olen tykästynyt eritoten folktronica-bändiin nimeltä Valravn. Yhtye sekoittaa näkemyksellisesti perinteisiä kansanmusiikkisoittimia ja elektronista äänimaisemaa. Laulaja Anna Katrin Egilstrodin äänessä on paikoitellen samanlaista klangia kuin Björkin ilmaisussa, enkä tämän islantilaiskeijun die hard-fanina voi olla diggaamatta myös Valravnin jylhiä, tummissa vesissä soljuvia sävelmaisemia. Viime vuonna ilmestyneen Koder på Snor-albumin nimiraita on TODELLA eeppinen sukellus jonnekin vuonojen taa. Tämän bändin haluaisin kyllä todellakin nähdä livenä! Tuosta biisistä kun menee kananlihalle pelkästään jo tietsikan linnunpönttökajareista kuunneltuna...miten syvältä biisin intensiteetti kourisi kunnon PA:sta tuutattuna!?! Vaikken lyriikoista ymmärrä sanaakaan, biisi kertoo pään sisälle tarinan.

Nimi Valravn tulee tanskalaisesta kansantarustosta. Kun korpit syövät taistelukentällä ruumiita, ne muuttuvat yliluonnollisiksi muodonmuuttajiksi. Syötyään lapsen sydämen ne voivat muuttua ritareiksi: puoliksi korpin ja puoliksi suden hahmossa! Ilmankos bändin ilmaisussa olinkin aistivinani hengenheimolaisuutta norjalaisen Ulverin ("Sudet") kanssa, erityisesti myöhemmän elektronisemman tuotannon! Koska tätä entistä black metal-bändiä niin kovasti eri foorumeilla kehuttiin, pakkohan sen edesottamukset oli tarkistaa ja onneks niin: albumit Perdition City (2000) ja Blood Inside (2005) ovat klassikkokamaa! Jälkimmäiseltä löytyvä Blinded By Blood on suorastaan harras eepos:

Fanivideo, varsin hienosti tehty!

Jos sais sumplittua omat bisnekset siihen malliin, että nämä kaksi bändiä näkisi livenä, vieläpä samana vuonna, niin eipä tälle vuodelle enää muita keikkoja sitten tarttiskaan yyteröidä!

Wake Me Up Before You Go-Go

Menin illalla ajoissa nukkumaan, mut nyt ei oikein meinaa saada silmiä auki. Tuntuu kuin olisi immenkalvot silmillä. Ei auta edes musta kahvi, vaikka tykkäänkin keittää aamukahvistani niin vahvaa, että kupillisen juotuani saan juosta sormi perseessä vessaan. Tarvitsen siis herätysmusiikkia! Nyt ei toimi todellakaan mikään raukean kesäinen fiilistely. Yks ehdottomasti parhaita sunnuntaiaamun biisejä on Young Rascalsin leppoisa Groovin' - mut tänä aamuna tarttee pistää raikaamaan something completelyt different...

The Red Chord: Demoralizer

Kupillinen höyryävän kuumaa mustaa kahvia ja aistit avaavaa blast beattia. Eiköhän se siitä. Sit kun oon saanut simmulit auki, voin vaihtaa hieman chillimpään. En tiedä, pitäisikö The Red Chord luokitella muusikkopornoksi vai huumorimusiikiksi. Rumpali tikkaa kuin pillastunut Singer-ompelukone! Jotain viehkosti koukuttavaa tuossa biisissä kuitenkin on, vaikken oikeastaan kuuntele juurikaan tuollaista teknisemmän laidan döödistä. Olen enemmänkin tunnelmoivan hippimetallin ystävä. Autiolle saarelle ottaisin mukaan Opethin tuotannosta levyn Blackwater Park - vaikka bändin hippikertoimet nousivatkin potenssiin vasta kosketinsoittaja Per Wibergin astuttua virallisesti remmiin levyllä Ghost Reveries.

Näin bändin livenä Ruisrockissa 2006 - ja erityisesti jäi mieleen Mikael Åkerfeldtin huulenheitto. Yksi maailman parhaista örisijöistä taisi olla kesäflunssan kourissa ja honotti dedä duggeessa jotain sen suuntaista että "We don't cancel gigs for being sick. We only cancel gigs if we don't get enough money." Bändin back-katalogista pitäis vielä hommata hyllyyn pari julkaisua: Candlelight Years-boksi, Still Life-albumi (josta näköjään sais jo remasteroidun versionkin!) ja live-DVD The Roundhouse Tapes.

Liekö planeetat olleet eilen suotuisissa asennoissa, mut Bassoradion taajudelta kuulin eilen toinen toistaan parempia biisejä kuin liukuhihnalta. Angelique Kidjo on päivittänyt vanhan Curtis Mayfield-klassikon Move On Up. Biisissä on varsin buenot afrobeat-kertoimet. Mukana on feattaamassa myös Bono (?!?) ja John Legend. Kidjo taisi ensimäisen kerran tehdä positiivisen vaikutuksen Agolo-hitillään joskus back in the day (1994?). Serkkupojan suosituksesta tuli myös aikanaan tsekattua Kidjon bändi Pili Pili, toimivaa skeidaa sekin, mitä-lie afrojazzia...

Kuulin myös varsin mainion remixin Adelen biisistä Hometown Glory. Tuota nimenomaista uudisrakenneltua versiota en juutuubista löytänyt, mutta lohdutukseksi voin sentään kuunnella originaalia Spotifystä. Taas meni uusi nimi korvan taakse...eli kun liksapäivä koittaa, menee taas satasia levykaupan sedän kassaan! :) Näitä sielukkaan soundin omistavia nu soul-mitälie-laulajattaria ilmaantuu näköjään kuin sieniä sateella. Ja kun meikäläisen sielussa sattuu olemaan heikko kohta, niin ei voi muuta kuin diggailla kympillä.

Pari muutakin mainiota rallia osui tuohon heikkoon kohtaan: ensimmäisenä Major Lazerin tiukka, Totosti nimetty twang-kitaralla eteenpäin rullaava Hold The Line. Styge on julkaistu viime vuonna albumilla Guns Don't Kill People...Lazers Do. Hauskasti väännetty Goldie Lookin' Chain-hepun huumoriräppilevyn nimestä jonkin vuoden takaa. Kuulokuvan perusteella taitaa Majuri Laaserin takana salanimellä hääriä ainakin kotimainen Paleface?

Vibrate like Nokia...

Toinen vaahtokarkin pehmeä earcandy taisi olla Lost Koosin biisistä Helsinkiin väännetty hiphouseremix: hauskat läpät ja synasoundi, josta voisi antaa pois vaikka toisen nyyttinsä!

Noh, nyt kun alkaa silmät jo aueta, täytynee silpaista eväsleivät plakkariin ja suunnistaa sorvia kohti. Working Hard For The Money....

Mutsis oli...

Viime viikkoina on sattunut kaikkea kummallista musiikkirintamalla, erityisen paljon on viikatemies niittänyt musikantteja yläkerran orkesteriin. Eräänlainen kuolinilmoitus oli sekin, että ISIS ilmoitti 18. toukokuuta lopettavansa! Syyksi bändi ilmoitti suoraselkäisesti: "ISIS has done everything we wanted to do, said everything we wanted to say" - ei kai tuon selkeämmin voisi artikuloida, että takki tyhjeni. Tällaisen suoraselkäisyyden edessä ei voi kun nostaa hattua; Parempi kuolla kunniallinen kuolema kuin kuihtua vanhoja veisuja väsyneesti toistavaksi Best Of-automaatiksi. Onneksi tajusin olla paikalla viime marraskuussa Helsingissä, Nosturissa, kun bändi tuuttasi päräyttävän setin postimetallia. Oli vähällä, etten mennyt koko keikalle: duunissa oli tullut painettua överiä koko viikko ja 3-vuotias tytär sairastellut ja valvottanut siihen kaupanpäällisiksi. Encore kuitenkin palkitsi sellaisella korvakarkilla, että oksat pois! Illan päätti bändin ehkä hienoin biisi, omassa genressään kai jo klassikoksi tulkittavalta Panopticon-albumilta: Altered Course. Musiikin ja univelkojen yhteisvaikutus oli jonkinlainen transsitila, jossa muu todellisuus hämärtyi aistien ulkopuolelle hetkeksi. Hieno ilta! Hesarissa keikka sai hieman nuivan arvostelun, mutta meikäläiselle bändin veto jäi ikimuistoisena mieleen.

Kepeät mullat!

Noh, jatkaahan osa Isiksen muusikoista edelleen postrock-yhtyeessä Red Sparowes! Tämän yhtyeen tuotannosta diggailen varsinkin levyä Every Red Heart Shines Toward The Red Sun (2006). Muutama vääräleuka on jo ehtinytkin musiikkifoorumeilla huomauttamaan, kuinka Isiksen kohdalla musiikillinen substanssi on ollut laskusuhdanteessa ja parin viimeisen studioalbumin verran...noh, totta on ainakin se, etteivät tuoreimmat julkaisut ole ihan niin eheitä taiteellisia kokonaisuuksia kuin bändin vanhemmat "klassikot", tuo edellämainittu Panopticon (2004) ja sitä edeltänyt Oceanic (2002). Itse tutustuin bändiin vasta albumin In The Absence Of Truth (2006) myötä, joka oli samalla myös ensimmäisiä hapuilevia kuulokuvia koko postmetal-genreen. Bändin löysin MySpace-portaalin kautta, puolivahingossa - kunhan klikkailin ajankuluksi linkkejä bändeistä toisiin ja kappas vain! Olisko ollut peräti niin, että löytöretki kulki Mastodonin kautta, tai toisinpäin. Oli miten oli, kummankin bändin tuotantoa onkin ollut suorastaan pakko haalia levyhyllyyn...

Post-etuliitteiseen louhintaan olen tykästynyt siinä määrin, että nykyään jotain sen suuntaista soitan itsekin CRP:n riveissä! Vai pitäiskö mielummin käyttää termiä atmospheric sludge metal? Tiedä nyt näistä...Anyways, kuten arvata saattaa myös kotoisen Calliston moukarointi Noir ja True Nature Unfolds-levyillään kutittelee kuulohermoa kivan eroottisesti :) Ja kehaisenpa tähän samaan hengenvetoon myös stadilaisen Crib45:n meininkejä! Turun TVO:n kimppakeikalta ostamani Metamorphosis-kiekko on soinut duunikiesissä tiuhaan! Helkutin hyvää skeidaa!

Tän genren ehdoton ykkönen meikäläisen kirjoissa on kuitenkin ruotsalainen Cult Of Luna, joka vetäisi taannoin Tavastialla aivan uskomattoman hienon keikan! Bändiin tutustuin aika omalaatuisella tavalla joskus vuoden 2008 tienoilla. Muusikoiden.netissä osui silmiini Wanted-ilmoitus, jossa eräs rumpali etsi kosketinsoittajaa vasta perustettuun sludge-kokoonpanoonsa. Taisin vastatakin. Ainakin tsekkasin mielenkiinnosta ilmoituksessa lueteltuja referenssibändejä ja yksi näistä oli juurikin Cult Of Luna. Koko bändin tuotanto meni tilaukseen miltei samalta istumalta. Bändin live-DVD:n lukuisia kertoja yyteröineenä osasin odottaa Helsingin keikalta paljon - ja bändi lunasti kyllä hienosti! Setin aloitti bändin ehkä eeppisin runttaus Dark City Dead Man, joka otti luulot pois heti alkuunsa! Harmi ettei rahatilanne sallinut merchandisen poistamista - olishan se eri coolia ilmestyä bändin paita yllä esmes ens kuussa järjestettäviin Hype Club Reunion Vol.2-bileisiin, kaiken sen kiksukarvan sekaan! :D

Ja koska Slipknot-yhtyeen basisti Paul Grey on hänkin poistunut juuri joukostamme, taidan kuunnella for ol' times' sake vaikkapa bändin hienoimman biisin Duality...

(...sitä sormella silmään joka vanhoi muistelee :D)

X-Patched Assyrian Techno

Frendi vinkkasi Naamakirjan kautta pirun tiukan teknorallin: Aril Brikhan biisin To Begin. Piti oikein Wikipediasta käydä stalkkaamassa, mitä heppu on miehiään. Informaatiota oli jokseenkin niukasti: one of the world's leading Assyrian Techno Musicians, vääntänyt ensimmäiset teknojulkaisut jo vuonna 1998 (Art Of Vengeance EP) ja vaikuttaa nykyään Ruotsissa...ja katos vaan perkele! Discogs-sivustolta löytyi lissee infoa (ihan vitun bueno sivusto, btw!): tuon ensimmäisen EP:n julkaisi itse teknolegenda Derrick May! Syyksi jenkkilabelien hätyyttelemiselle mainitaan proosallisesti "When not getting any response in his native country" :D

Joo, eipä taida Iranissa olla mitenkään älyttömästi kysyntää tiukalle teknopoljennolle...

Pitäisköhän sitä itsekin tarjota biisejä rapakon taakse....?

Nyt kun olen ehtinyt kahlata tuota uutukaista MusicTech-lehdykkää ajatuksellä, löysin tiukan tuoteuutuuden lehden laitearvioiden seasta: Solid State Logic-valmistajalta on ilmestynyt markkinoille täysin uudenaikainen, ehkä jopa mainosmarakattien hypeä lunastava patchbay, X-Patch, yhden räkkiunitin kokoinen 16x16 analogireititin. Jo pelkän ulkonäkönsä puolesta laite on vallankumouksellinen: ei perinteisiä plugi-rivistöjä etupaneelissa! Vehkeen takana on kaksi D-SUB-liitäntää! Mutta on patchbaylla näköjään hintaakin: 804 puntaa!!! Ei tarvitse edes tarkistaa punnan tämänhetkistä kurssia, kun voi laskea nopeasti päässä että samalla hintaa saa jo useammankin Neutrikin normi-patchbayn.

Mutta pitää ehdottomasti pistää vehjes korvan taa!

...ja lotto vetämään :)

Olenkin jo aikaisemmin hehkuttanut japsijazzari Kaltan coveria Underworldin Two Months Off-biisistä. Samainen frendi joka vinkkasi assyriateknoa, laittoi linkkiä Spotifyyn: Christian Prommer-niminen jatsidyydis on versioinut teknoklassikoiden klassikkoa Strings Of Life. Ja tulkinta on oikein mainio! Näköjään teknorallit kääntyvät melko näppärästi jazziksi: elektroninen minimalismi antaa tilaa improvisoida tai jotain...Suomalainen teknolegenda Eliot Ness tapasi ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten soittaa tuota klassikkoa lähes jokaisessa setissään :D Tai sitten mulla kävi vain tsägä, että satuin AINA niihin pippaloihin joissa styge raikasi! Tuolla MiniDisk-arkistoissa on kyllä muutamakin Nessin miksaus, joilta biisi löytyy....

Emäntä voitti viime viikolla MetroFM:n skabasta jokin aika sitten hehkuttamani Salem Al Fakirin uuden levyn Ignore This. Levy tuli eilen postissa! Tietää mitä tänään kuuntelee duunissa.