Sininen Maanantai

Kylläpä oli duunissa jotenkin tahmea päivä. Oliko syynä sitten lopullisen leipääntymisen oireet vai rankka viikonloppu, en tiiä. Radiostakaan ei tullut bongailtua tänään mitään über-pysäyttäviä biisejä...weird.

Yks vanha helmi sentään soi Bassoradiossa puolilta päivin: David Bowien ja Pat Metheny Groupin yhteistyönä väsäämä ralli This Is Not America. Helmibiisi! Alunperin duunattu elokuvaan Falcon and the Snowman (1985). Biisistä löytyi muutama mainio versio Spotifystäkin: kolmen korealais-amerikkalaisen klasarisisaruksen muodostaman Ahn Trion cover ja siitä Superdrive - This Is America Mix. Ja sit vielä piirun verran tykimpi coctailjazz-versio, norjalaisen pop-jazzpianistin Silje Neergardin hönkimä chillailu, mimmin vuonna 2003 julkaistulta albumilta Nightwatch.

Ja sit ihan randomilla spottasin haikean kauniin biisin, jonka olen kyllä jokin aika sitten kuullut radiostakin. Silloin esittäjä ja biisinnimi meni vain totaalisesti ohi. Eikä ole ensimmäinen kerta kun myöhemmin bongaa faktojen kera jonkun aiemmin kuulemansa biisin ja saa melkoisen voittajafiiliksen! Biisi oli tällä kertaa Sébastien Tellierin La Ritournelle. Tämän Euroviisuistakin tutun dyydin löysi aikanaan Air omalle levymerkilleen ja jotain samaa fiilistä kuin esmes Airin legendaarisen hyvällä Moon Safari-rieskalla tässä Tellierin biisissäkin on. Eikä edes kovin vähän :)

Ja pakko vähän kehaista frendini biisiä...joskus 90-luvun lopulla (-97-98?) soiteltiin hetki samassa acid jazz-proggiksessa. Sittemmin elämä on heitellyt hieman eri suuntiin niin musiikillisesti kuin maantieteellisestikin, frendejä toki ollaan edelleen! Artistinimellä Oinasmaa julkaistu sinkula Auto on pirun hyvä biisi! Hyvä tarina. Omasta elämästä? - Niin hyvin tulkittu että voisi jopa luulla...Propsit Onalle! Onnea ja menestystä!

Ennen nukkumaanmenoa vielä soimaan toinen autoiluaiheinen veisu...jotta näkis vain kauniita unia :) - ja samaan rahaan vielä biisistä helvetin hieno cover.

Arcade Fire: No Cars Go

Maxence Cyrin: No Cars Go (pianocover)

Hyviä öitä!

Viimeinen CIA:n Studiosessio?

Dodih. Eilen rypisteltiin Sibelius Akatemian studiolla sitten viimeiset kiippariosuudet ja korjaukset Carved In Ashes-bändini tulevalle, aikas vitun päräyttävälle, kolmen biisin omakustanne-EP:lle. Paikalla piipahti myös espanjalaisen laulajamme Juanman elokuvailmaisua opiskeleva frendi, jonka olisi tarkoitus kuvata Dark Pity-biisistämme jonkinlainen opinnäytetyövideo. Nyt on hyvä kutina päällä! Biisissä on ehkä jopa hittipotentiaalia...muutenhan nuo tulevan rieskan styget ovat sellaisia eepoksia, ettei niistä ihan helposti mitään video edit-pituista schlaageria saiskaan kiteytettyä. Jäbät jäivä vielä illalla leipomaan joitakin akkari-osuuksia narulle, mut muuten pitäis nyt olla kaikki jäynät tallessa ja miksausta ja editointia vaille.

Ei vaan millään malttais odottaa että saa valmiin lätyn käteen! Kohta puoli vuotta kun tätä on kasattu kuin Iisakin Kirkkoa, mut sen perusteella mitä on saatu aikaiseksi niin on se kyl kannattanutkin. Nyt ei oo luvassa mitään ihan kivaa....kohta RÄJÄHTÄÄ!

Nobody Listens To Techno?

Bongasinpa Spotifystä taas kerran siinä määrin ihQun veisun, että yritin etsiä, joskos löytäisi sitä CD-muodossa. Noh, kotimaisista nettilevykaupoista ei ainakaan löydy...Biisi on Mobyn Pale Horses (Empyrean Dub). Taas kerran remix on tsiljoona kertaa parempi kuin originaali. Ja jostain käsittämättömästä syystä, juuri tätä nimenomaista remixiä EI LÖYDY Mobyn tuoreimman Wait For Me-albumin remix-tuplalta!?! Versio on julkaistu vain albumin jollain epämääräisellä bonus disc-versiolla ja sit cd-sinkulla...Tässä rekonstruktiossa biisistä vain sattuu olemaan fiilistä enemmän kuin tuolla koko albumilla yhteensä - ja biisi on rakennettu pelkän akustisen kitaran ja hienon pianokuvion varaan - ja tietty laulajatar Amelia Zirin Brownin pehmeästi kutittelevan laulun. Voihan tuota singlerieskaa yrittää spottailla muutamasta stadilaisesta levypuljusta...Kalliossa on ainakin Fatty Sounds, josta vois hyvällä tsägällä löytyä. On niin pirun hieno versio, että jos ei muu auta niin täytyy taas koluta jenkkiläiset nettitukut läpi. Tää biisi palautti taas hieman uskoa Mobyn edesottamuksiin, olkoonkin että originaalibiisi ei kupli läheskään samalla intensiteetillä. Viime vuosien tekemisiensä perusteella olen kallistunut hieman jopa Eminemin linjoille:

"And Moby? You can get stoned by Obie,

You 36-year old bald-headed fag blow me

You don't know me, you're too old

Let go, it's over, nobody listens to techno"

-Eminem: Without Me

Viimeisin Mobyn levy joka on tehnyt positiivisen vaikutuksen taisi olla Play-albumi, VUODELTA 1999! Noh, ehkä pitäisi antaa vielä toinenkin mahdollisuus ja kuunnella tuon jälkeen ilmestyneet rieskat 18 (2002), Hotel (2005), Last Night (2008) ja tämä uusin Wait For Me (2009). Odotukset eivät kyl ole kovin korkealla...

Mut onhan dyydis julkaissut back in the day sentäs aimo läjän mainioita tsipaleita. Omassa genressään klassikko Go ilmestyi jo niinkin kauan sitten kuin vuonna 1991. Onko ihme, jos ruuti ei ole enää ihan niin kuivaa? :) Muitakin hyviä biisejä löytyy jampan plakkarista: Natural Blues, Why Does My Heart Feel So Bad?, Porcelain, Lift Me Up, We Are All Made Of Stars...

Vaimo (taas!) spottasi juutuubiista mainio didgeridoo-livejä vetelevän, ilmeisesti japanialaisen dj:n: Goma da Didgeridoo. Pari ihan helmeä:

Goma da Didgeridoo: Pulse

Ja aivan kipeetä jamittelua!

Goma & the Jungle Rhythm Section: Afro Sound

Goma & the Jungle Rhythm Section: One Groove

Sony Walkman-mainos?

tiukkaa skeidaa!

Pari nopeeta :)

En kirveelläkään saa päähäni, miten bongasin Facebookista tanskalaisen naisartistin nimeltä Kat Boelskov. Noh, oli miten oli...aika mainiota meininkiä:

Kat Boelskov MySpacessa

Maanläheistä indie-altsurokkailua, esikuvikseen mimmi mainitsee mm. näitä: Björk, Alanis Morrisette, Tori Amos, Kate Bush, Karin Dreijer...kovia nimiä. Enpä ihmettelis vaikka tästä naisesta kuultais vielä. Hieman tulee rouheimmista biiseistä mieleen kotoinen Astrid Swan.

Frendien FB-linkeistä löysin myös seuraavan klipin. Lasse Gjertsen, ken lieneekään, beatboxaa teknoa, melko hulvattomasti :D Biisi on ilmeisesti editoitu kasaan, ei livenä vetäisty - siitä huolimatta aika pysäyttävä veto...

Go, Lasse, Go!

Justice: Pseudo Jazz-EP

Elektrojazz-fiiliksissä kun leijun, muistui mieleeni eräs vanha rumpubasso-vinyyli, jonka aikanaan omistin. Anthony John Bowes julkaisi vuonna 1996 Justice-aliaksellaan Basement-levymerkille mainion 12"-rieskan Pseudo Jazz-EP. Tämä drum&bass-Justice on tyystin eri tyyppi kuin ranskalainen Justice-kaksikko, joka julkaisi puolestaan mainion Cross-albumin 2007.

Discogsin mukaan tämä vinyyli-EP on "so rare", joten ei tarvinne kuvitellakaan löytävänsä sitä CD-formaatissa, harmi. Joiltakin 90-luvun puolivälin tienoolla ryöstöviljeltyjen chillout-junglea tursuavien kokoelmien biisilistoilta voisi yrittää etsiä ainakin B-puolen biisiä Aquisse. Kuuleman mukaan löytyy...jostain kumman syystä A-puolen huomattavasti sielukkaampaa Feverish-stygeä ei liene julkaistu missään muualla :(

Samanlaisen käsittämättömänn kohtalon on kokenut myös Aquariuksen biisi Soul Searching. Styge on monellakin kokkarilla ilmestyneen Bringing Me Down-maxin B-puolella. Taiteilijanimen takana on Rupert Parkes, joka on huomattavasti tunnetumpi Photek-nimellä, jolla on julkaissut tiukempaa jynkkyä. Chillimpää materiaalia pukkasi vuosina 1994-95 muutaman kaksitoistatuumaisen Good Looking/Looking Good-labelin kautta. Tuon Soul Searching biisin simppelin, mutta nerokkaan melodian plokkasin aikoinaan Rhodes-sähköpianollani kuppaisessa yksiössäni Vallilassa ja fiilistelin biisiä yksin luurit korvilla...Laskeva melodiakulku on yksinkertaisuudessaan vain maj7-soinnun äänet kvintistä oktaavin verran alaspäin. Muistelisin, että sointu oli F#maj7. Mut jos yks sointu riittää, niin se riittää :)

Vaik mitäs mä tässä nillitän. Ennen kuin luovuin tuosta Pseudo Jazz-kiekosta, kopsasin biisit MiniDiskille. Taidan vain olla niin anaalinen levynarkkari, että haikailen silti jotain fyysistä, virallista julkaisua tuonne jo ennestään pursuavaan levyhyllyyn :D Tuota Bringing Me Down/Soul Searching-rieskaa sen sijaan en tajunnut aikoinaan itselle kopsata ennen kuin myin sen Dj Flipperille. A-puolen hitikkäämpi biisi (onhan siinä kivat mimmivoksut) kyllä löytyy Logical Progression-kokkarilta. En sit tiedä, löytyiskö tuo B-puolen rykäisy joltain Looking Back-kokoelmasarjan levyltä. Täytyypä alkaa metskaamaan...

Pussaa mun jazzia!

Muusikoiden.netistä bongailin eilen gaziljoonittain tärppejä elektronisemman ja kokeilevamman jazzin ja hiphopin kentältä. Onneks on Spotify! Miten sitä onkaan ennen vanhaan pärjätty?!? Ennen kuin alan ruotia näitä mahtavia löytöjä, on pakko hehkuttaa biisiä, jonka videon MTV valitsi vuoden parhaaksi 2005. Kuulin eilen Radio Helgingin taajuudelta Röyksoppin biisin What Else Is There? Ei voi minkään, The Knife-elektroduon laulaja ja soolouraa Fever Ray-nimellä tekevä Karin Dreijer vain omistaa äänen, joka saa ihokarvat nousemaan pystyyn. The Knife julkaisi mainiosta Silent Shout-levystään taannoin spessupainoksen, jolta löytyy Heartbeats-biisistä livetulkinta joka hakkaa albumiversion mennen tullen! Paketissa on bändin livekunnosta todistusaineistona myös kuvamateriaalia yhden keikan verran, eikä voi kuin äimistellä: aina ei tarvitse sitä megalomaanista valoshow'ta ja pyrotekniikkaa, minimalistisellakin otteella pystyy ottamaan yleisön haltuun - kun osaa!

Mut sit niihin elektrojazz-löytöihin!

Amerikkalainen trumpetisti Tim Hagans on julkaissu jo vuonna 1999 (!!!) erittäinkin päräyttävän albumin Animation/Imagination. Jampan ilmaisu todellakin on uniikkia ja powerfully expressive, kuten Village Voicekin asian on kiteyttänyt. Levy on legendaarisen Blue Note-labelin kamaa. Hienoa, ettei levymerkki ole vain tyytynyt rahastamaan back-katalogillaan (joka hakee vertaistaan!), vaan julkaisee edelleen relevanttia jazzmusiikkia!

Jostain syystä Norjasta pukkaa mielenkiintoisia jazziin tavalla tai toisella linkittyviä artisteja. Post-rockia ja elektronista jazzia sekoitteleva Jaga Jazzist tuli tutuksi jo jokunen vuosi sitten, ja ellei levynsä What We Must (2005) saa klassikkostatusta tulevina vuosina niin maailmassa on virhe! Charles De Meyerin ohjaama video biisiin Oslo Skyline on yksi hienoimpia musavideoita ikinä!

Jaga Jazzist: Oslo Skyline

Uusia norjalaisia tuttavuuksia sen sijaan ovat Eivind Aarset ja Audun Kleive. Ensinmainittu on jazzkitaristi, joka on tehnyt yhteistyötä kovien nimien kanssa: Ray Charles, Dee Dee Bridgewater, Mike Mainieri...Kannuksensa Eivind on hankkinut kollaboraatioista niinikään norjalaisen trumpetistin Nils Petter Molvaerin kanssa. Audun Kleive puolestaan on jazzrumpali, vuonojen maan nu-jazzskenen johtotähtiä. Huomasin, että kaikki nämä uudet tuttavuudet derivoituvat norjalaiseen nujazz-levymerkkiin Jazzland Recordings. Labelin perusti jazzpianisti Bugge Wesseltoft vuonna 1997. Omalle hankintalistalle pamahtivat ainakin nämä seuraavat albumit, siinä määrin hyvää jazzpörinää!

Eivind Aarset: Connected (Jazzland Recordings, 2004)

Eivind Aarset: Sonic Codex (Jazzland Recordings, 2007)

Audun Kleive: Generator X (Jazzland Recordings, 2000)

Audun Kleive & Jon Eberson: Music For Men Og Machines (Curling Legs AS, 1992)

Audun Kleive, Jon Balke & Per Jörgensen: On and On (Curling Legs AS, 1991)

Saas nähdä löytääkö noita vanhempia tekeleitä enää mistään...joutuu varmaankin lampsimaan viiskulmaan Digeliukseen kyselemään. Spotifystä huomasin, että trumpetisti Nils Petter Molvaer on tehnyt kimppalevyn mm. Bill Laswellin kanssa: Lodge (Karlrecords, 2008). Noh, ei ole ensimmäinen kerta kun kuulee jotain mielenkiintoista electronican ja jazzin hybridiä ja sit tekijöiden seasta paljastuu Bill Laswell! Mikäs siinä kun jälki on aina hyvää. Molvaerin tuotannosta meni ostoslistalle AINAKIN myös remix-albumi Recoloured (2001). Pitänee hankkia jostain rikas mesenaatti kustantamaan kaikki nämä uudet pakkohankinnat :D Mut minkäs teet, oman musiikintekemisen kantilta nämä kaikki ovat relevantteja inspiroitumisen välineitä...:)

Tuon norjalaisen nujazz-labelin perustajan Bugge Wesseltoftin tuotannosta spottasin hienon albumin Playing (2009). Hienoa tunnelmointia pimeneviin iltoihin. Takuuvarmaa punaviinin maistelu-matskua!

Mut löytyi helmiä Norjan ulkopuoleltakin. Hiphoppia, elektroa ja jazzia trumpetillaan sekoitteleva ranskalainen Erik Truffaz. Kas kummaa, Blue Noten artisteja hänkin! Pysäyttävin albumi meikäläiselle on kuitenkin Murcofin kanssa duunattu Mexico (Foufino Productions, 2008), joka on lisensoitu ainakin Ranskan EMI:lle. Luulenpa, että tämän levyn hankkimiseksi saa nähdä jo hieman tavallista enemmän vaivaa. Levyllä on vain 3 biisiä, joten lienee kai enemmänkin jonkinlainen EP - jazzin puolella harvinaisempi julkaisumuoto. Levyn päättävä Avant L'aube on kuitenkin niin hieno ambientjazz-trippi että tämäkin pläjäys on IHAN pakko etsiä käsiin! Hemmon tuoreempaa matskua on albumi Arkhangelsk (2007), jolla on mukana myös Ed Harcourt. Levyllä sekoittuvat hauskasti popimpi ilmaisu, ranskalainen chanson-perinne ja jazzgroove. Noh, kai se olis pakko tämäkin rieska poistella :D

Amerikkalaisen jazz-saxofonistin David Murrayn musiikkia myös tuossa Muusikoiden.netin topicissa suositeltiin. Eikä turhaan! Miekkosen perusjazz-levytkin ovat kuranttia matskua - sit löytyi myös eräänlainen hiphop-jazzkokoelma The Real Thing (We Funk/RX, 2005), jolle oli mahtunut Murrayn mainio nujazz-biisi Gwotet. Kokonaisuudessaan bueno kokkari, vaikkei hiphopista muuten lämpiäsikään! Erittäin hienoja orgaanisia rytmikudoksia, ei ihan sitä perinteisintä "rumpukone autopilotille ja menoksi!"-osastoa.

Loungemman jazz-ilmaisun diggarina tykästyin myös Bebel Gilberton remix-albumiin. Tykkään kyllä mimmin bossanova-hissimusiikista muutenkin :)

Sulateltavaa löytyi sen verran galaktinen määrä, että täytyy vielä palailla asiaan myöhemminkin...

Terssi punoittaa, pääsis jo sekstiin...

Tässä jokin aika sitten bongasin mielenkiintoisen topicin Muusikoiden.netistä, muistaakseni teoriapalstalta. Threadissa muutamat ihan oikeasti musiikista jotain tietävät jakoivat knowhow'taan mm. jousisovitusten tekemisestä. Näiden postausten joukosta taisin spotata oivallisen kirjatärpin, Samuel Adlerin muhkean tiiliskiven The Study of Orchestration. Olen nyt jonkin verran opusta tavannut, ja jonkinlaista haisua alkaa jo olla jousiarrien filosofiasta. Syy kirjan hankkimiselle oli yksinkertaisesti halu oppia vääntämään omiin elektrojazz-biiseihin itse omat stringsit. Samoja äänenkuljetusoppeja ajattelin kokeilla soveltaa myös tavallisiin syntsataustoihinkin. Niinhän ne "isot pojatkin" tekee...

Esimerkiksi Dj Foodin downtempo-klassikossa The Crow on erittäin hienot synastringit, versiossa joka on Ninja Tunen Funkungfusion-kokoelmalla. Kaleidoscope-albumilla olevassa versiossa sama sointukierto vibrafonilla. Mainio paradigma-esimerkki siitä, miten instrumentaatiolla voi muuttaa biisin luonnetta. Tuo kokoelmaversio voisi olla jonkin draamaelokuvan loppumusiikkia, albumiversiossa puolestaan on savuisempi jazztunnelma.

Erittäin hienoja jousisovituksia löytyy myös 4Heron klassikolta Two Pages ja tuoreelta kotimaiselta artistilta, Yonalta, tämän debyyttilevyllä Pilvet Liikkuu, Minä En (Timmion Records). Jokin aika sitten Basso-lehdessä Yona valotti mielenkiintoisessa haastiksessa hieman tekemisiään, olisko ollut viime vuoden puolella. Nimi korvan taa. Tietenkään jousiarreista avautuessaan ei sovi unohtaa Björkin Homogenic-albumia, saati sitten Portisheadin hienoa Roseland-livetaltiointia. Eräänlainen jousiklassikko on myös triphop-bändin Lamb:in biisi Gorecki. Biisi onkin saanut inspiraationsa puolalaisen klasarisäveltäjä Henryk Goreckin teoksesta Third Symphony: The Symphony of Sorrowful Songs.

Taitaa mennä tovi ennen kuin samanlaisiin sfääreihin kipuavia jousikuvioita osaa itse loihtia, mut kunhan tuon opuksen olen saanut kahlattua läpi niin ehkä sit? Pitäisi vielä pistää kirjaan oleellisesti kuuluva 8 CD:n boksi tilaukseen - levyiltä vois kuunnella kirjan KAIKKI nuottiesimerkit. Sit vain Miroslav Philharmonik-softa koneeseen ja sinfonian sävellys aluille!

Huomenna mennään puhelinkoppiin...

En tiedä, onko muilla harrastuksena etsiä Spotifystä biisejä jollain hakusanalla, ihan vain nähdäkseen minkälaisia schlaagereita löytyy...noh, meikäläisellä ainakin on! :) Tänään sain inspiraation vuoden 1991 DeLaSoul-klassikosta Ring Ring Ring (Ha Ha Hey). Naputtelin hakusanaksi telephone.

Ensimmäisten joukossa löytyivät ne ilmeisimmät hitit: Lady Gagan & Beyoncen Telephone sekä Blondien Hanging On The Telephone. Noita ei enää oikein jaksais, joten eteenpäin listalla! Electric Light Orchestran tuotanto ei ole itselle niin tuttua, joten laitoin biisin Telephone Line soimaan...noh, aika tylsä. Parempiakin veisuja olen tottunut ELO:lta kuulemaan. Mut sit löytyi tuoretta matskua, joka potki! Erykah Badun suhteellisen tuoreelta New Amerykah Part One (4th World War)-kiekolta löytyvä himmailu Telephone. Tuo pari vuotta sitten julkaistu albumi olikin mennyt itseltä totaalisen ohi. Tuoreempi jatko-osa New Amerykah Part Two (The Return of The Ankh) olikin jo tehnyt hyvän vaikutuksen! Ensimmäisen kerran taisin saada sävärit tämän emännän hunajaisesta äänestä kun The Roots sai hitin yhteisestä biisistä You Got Me. Pahus, että tuokin cd-sinkkuni on aikojen saatossa hävinnyt maailmalle...

Ehdottomasti HAUSKIN bongaamani puhelinbiisi on Telephone Masturbator, jonka esittää Porn Dukes! Huumoripunkkia lontooksi. Oli pakko laittaa sekin omalle soittolistalleni, saas nähdä kauanko jaksan kuunnella...

Koskaan ei voi hehkuttaa liikaa Tom Waitsin tuotantoa, joten Telephone Call From Istanbul on pakko poimia sekin omalle soittolistalleni. Biisi on levyltä Frank's Wild Years, joka oli ensimmäinen kosketukseni Tompan musiikkiin. Löysin vinyylin joskus 90-luvun puolivälin hujakoilla Hyvinkään kirjastosta ja matsku koukutti kerrasta. Platta on edelleen yksi suosikeistani Waitsin katalogissa. Samoihin aikoihin kuulin radiosta, muistaakseni Radio Mafian viikonloppuaamujen Kissankehto-ohjelmassa, Primitive Radio Gods-bändin pienoisen hitin Standing Outside A Broken Phonebooth, johon on sämplätty kertsiin pätkä B. B. Kingin biisiä How Blue Can You Get? Pitkään luulin että sämple "I've been downhearted baby, ever since the day we met" olis ollut Tom Waitsin persoonallista älämölöintiä, mut ei. Biisi on bändin levyltä Rocket (1996).

Deftonesin biisin When Girls Telephone Boys sen sijaan jätin pois. Bändistä diggailen kausittain kovastikin, mutta tuo biisi ei vain kuulu tuotantonsa parhaimpaan kärkeen. Head Automatican mainion poppiksen Solid Gold Telephone nappasin kuunteluun. Decadence-albumi on omassa levyhyllyssäkin, mut olinkin jo ehtinyt unohtaa miten hyvää poppia bändi veivaa. Levyn löysin joskus Myyrmäen Anttilasta ale-laarista parilla eurolla! Hiljan hehkuttamani Ninja Tune-levymerkin takana häärivän Coldcut-kaksikon kädenjälkeä löytyi hauskan kasarielektron My Telephone verran. Listalle meni - olenhan kasvanut juuri ne vaikutteille alttiimmat, herkät murkkuvuodet 80-luvulla! :D

Löysin vielä pari mainitsemisen arvoista puhelinaiheista biisiä: Captain Beefheart & His Magic Bandin tuotannosta, Doc At The Radar Station-albumilta, kappaleen Telephone. Levy on käsittääkseni saanut osakseen jonkinlaisen kulttistatuksen? Hei, Jonna Tervomaakin diggaa äijän musiikista! Itse taisin bongata hepun Frank Zapan tuotannon kautta, jotain yhteisiä juttuja tekivät 60- ja 70-luvulla. Kirjastosta sitten selkä väärällään kannoin himaan kuunneltavaksi Kapteeni Pihvisydämen omituisia musiikillisia näkyjä, muistan ainakin inspiroituneeni levyistä Safe As Milk ja Trout Mask Replica. En ole enää kyllä täysin vakuuttunut, kannattaisiko nuo albumit hommata omaan levyhyllyyn vai ei...todella omituista fjongaa! :D Sen sijaan tuo Doc At The Radar Station voisi hyvinkin kestää kuuntelua. Onhan se samaa aikakautta kuin omasta levyhyllystä löytyvä Shiny Beast (Bat Chain Puller).

Ani DiFrancon biisi Letting The Telephone Ring on vielä pakko nostaa esiin. Olen joskus aikaisemminkin kuullut biisin tai kaksi naiselta ja diggaillut, vaikka teksteistä välillä paistaakin feminismi läpi (olisko ollut biisi nimeltä Fuck You jokunen vuosi sitten). Oikeassa mielentilassa tällainen Nainen & Kitara-folkkailu vain toimii. Pakko myöntää, että esim. Scandinavian Music Groupin viimeisten tuotosten banjokantrikin on miellyttänyt korvaa! Siis, mitäv...?!? :D Ja ruotsalainen Promise And The Monster on julkaissut tässä genressä ehkä kovimman levyn ikinä: Transparent Knives. Vähemmän on enemmän jne...

Siinä ne kuranteimmat täkyt. Sit löytyi tonneittain scheissea...

Funk & Fusion

Spotifystä, tuosta mediakonglomeraattien omasta pienestä piratebay'stä löytyi ehta nippu tiukkaa fuusiojazz-rumpubassoa...vai mitä helkutin drill&bass-osastoa lieneekään.

The Clifford Gilberto Rhythm Combination nimiseltä, hieman tekotaiteellisesti nimetyltä kummajaiselta spottasin levyn nimeltä I Was Young And I Needed The Money. (Levy puolestaan on yksi parhaiten nimettyjä ever...) Lätyskä on silkkaa fuusiojazz-eksploitaatiota! Mut kiekko on sen verran pieteetillä tehty, ettei voi kuin vaimolta salaa käydä sitä tämän tästä kuuntelemassa - hieman samaan tapaan kuin aviomiehet pruukaavat vierailla aikuisviihdesivustoilla :) Jotain irstasta, suoraan primitiivisiin vaistoihin vetoavaa levyn musiikissa on. Nimibiisin lisäksi tehorotaatiossa on pyörinyt A Different Forest (Timber Mix). Kuten Frank Zappa-vainaa tapasi sanoa: "Jazz ei ole kuollut, se vaan haisee kummalliselta..." Levyn on julkaissut, ylläri-pylläri, Ninja Tune-label vuonna 1998. Artistin bongasin alunperin Ninja Tune-kokoelmalta Funkungfusion (1998). TCGRC:n lisäksi pakko hehkuttaa kokkarilta Omniumin rikotulla biitillä eteenpäin nykivää stygeä Extua Textua, jonka walkin' bass lähtee kahden ja puolen minsan kohdilla sellaiseen grooveen että heikompia jo hirvittää! Vaimolle propsit tämän levyn bongaamisesta! >

Onhan se tullut jo todettua sen miljoona kertaa, että edellämainitun levymerkin katalogista voi ostaa sokkona levyn kuin levyn, ikinä ei ole tarvinnut pettyä! Labelin artistirosterissa on pelkästään kovia nimiä. TJEU:

NINJA TUNE

Tulevana viikonloppuna olis Kaisaniemessä Maailma Kylässä-festarit. Harmi, että lauantai menee duunissa ja sunnuntaina on Carved In Ashes-bändini viimeiset kiipparinauhoitukset. Spotifystä on tullut fiilisteltyä festareiden soittolistaa - ehkä yks parhaita innovaatioita mitä nettijukeboksin koodaajat ovat keksineet! Viime vuonnakin Flow-festari meni sivu suun, mut sentään pystyi kuuntelemaan kaikkien esiintyjien musaa omalta koneelta. Tänä vuonna olis tarkoitus mennä - jo pelkästään senkin takia, että Ulverin taannoinen Nosturin keikka jäi välistä (samana iltana olin Tavastialla fiilistelemässä Cult Of Lunaa, eikä vanha enää jaksa kahta bändiä työpäivän päälle samana iltana...). Kaisaniemen festariohjelmasta olen tykästynyt eritoten folktronica-bändiin nimeltä Valravn. Yhtye sekoittaa näkemyksellisesti perinteisiä kansanmusiikkisoittimia ja elektronista äänimaisemaa. Laulaja Anna Katrin Egilstrodin äänessä on paikoitellen samanlaista klangia kuin Björkin ilmaisussa, enkä tämän islantilaiskeijun die hard-fanina voi olla diggaamatta myös Valravnin jylhiä, tummissa vesissä soljuvia sävelmaisemia. Viime vuonna ilmestyneen Koder på Snor-albumin nimiraita on TODELLA eeppinen sukellus jonnekin vuonojen taa. Tämän bändin haluaisin kyllä todellakin nähdä livenä! Tuosta biisistä kun menee kananlihalle pelkästään jo tietsikan linnunpönttökajareista kuunneltuna...miten syvältä biisin intensiteetti kourisi kunnon PA:sta tuutattuna!?! Vaikken lyriikoista ymmärrä sanaakaan, biisi kertoo pään sisälle tarinan.

Nimi Valravn tulee tanskalaisesta kansantarustosta. Kun korpit syövät taistelukentällä ruumiita, ne muuttuvat yliluonnollisiksi muodonmuuttajiksi. Syötyään lapsen sydämen ne voivat muuttua ritareiksi: puoliksi korpin ja puoliksi suden hahmossa! Ilmankos bändin ilmaisussa olinkin aistivinani hengenheimolaisuutta norjalaisen Ulverin ("Sudet") kanssa, erityisesti myöhemmän elektronisemman tuotannon! Koska tätä entistä black metal-bändiä niin kovasti eri foorumeilla kehuttiin, pakkohan sen edesottamukset oli tarkistaa ja onneks niin: albumit Perdition City (2000) ja Blood Inside (2005) ovat klassikkokamaa! Jälkimmäiseltä löytyvä Blinded By Blood on suorastaan harras eepos:

Fanivideo, varsin hienosti tehty!

Jos sais sumplittua omat bisnekset siihen malliin, että nämä kaksi bändiä näkisi livenä, vieläpä samana vuonna, niin eipä tälle vuodelle enää muita keikkoja sitten tarttiskaan yyteröidä!

Wake Me Up Before You Go-Go

Menin illalla ajoissa nukkumaan, mut nyt ei oikein meinaa saada silmiä auki. Tuntuu kuin olisi immenkalvot silmillä. Ei auta edes musta kahvi, vaikka tykkäänkin keittää aamukahvistani niin vahvaa, että kupillisen juotuani saan juosta sormi perseessä vessaan. Tarvitsen siis herätysmusiikkia! Nyt ei toimi todellakaan mikään raukean kesäinen fiilistely. Yks ehdottomasti parhaita sunnuntaiaamun biisejä on Young Rascalsin leppoisa Groovin' - mut tänä aamuna tarttee pistää raikaamaan something completelyt different...

The Red Chord: Demoralizer

Kupillinen höyryävän kuumaa mustaa kahvia ja aistit avaavaa blast beattia. Eiköhän se siitä. Sit kun oon saanut simmulit auki, voin vaihtaa hieman chillimpään. En tiedä, pitäisikö The Red Chord luokitella muusikkopornoksi vai huumorimusiikiksi. Rumpali tikkaa kuin pillastunut Singer-ompelukone! Jotain viehkosti koukuttavaa tuossa biisissä kuitenkin on, vaikken oikeastaan kuuntele juurikaan tuollaista teknisemmän laidan döödistä. Olen enemmänkin tunnelmoivan hippimetallin ystävä. Autiolle saarelle ottaisin mukaan Opethin tuotannosta levyn Blackwater Park - vaikka bändin hippikertoimet nousivatkin potenssiin vasta kosketinsoittaja Per Wibergin astuttua virallisesti remmiin levyllä Ghost Reveries.

Näin bändin livenä Ruisrockissa 2006 - ja erityisesti jäi mieleen Mikael Åkerfeldtin huulenheitto. Yksi maailman parhaista örisijöistä taisi olla kesäflunssan kourissa ja honotti dedä duggeessa jotain sen suuntaista että "We don't cancel gigs for being sick. We only cancel gigs if we don't get enough money." Bändin back-katalogista pitäis vielä hommata hyllyyn pari julkaisua: Candlelight Years-boksi, Still Life-albumi (josta näköjään sais jo remasteroidun versionkin!) ja live-DVD The Roundhouse Tapes.

Liekö planeetat olleet eilen suotuisissa asennoissa, mut Bassoradion taajudelta kuulin eilen toinen toistaan parempia biisejä kuin liukuhihnalta. Angelique Kidjo on päivittänyt vanhan Curtis Mayfield-klassikon Move On Up. Biisissä on varsin buenot afrobeat-kertoimet. Mukana on feattaamassa myös Bono (?!?) ja John Legend. Kidjo taisi ensimäisen kerran tehdä positiivisen vaikutuksen Agolo-hitillään joskus back in the day (1994?). Serkkupojan suosituksesta tuli myös aikanaan tsekattua Kidjon bändi Pili Pili, toimivaa skeidaa sekin, mitä-lie afrojazzia...

Kuulin myös varsin mainion remixin Adelen biisistä Hometown Glory. Tuota nimenomaista uudisrakenneltua versiota en juutuubista löytänyt, mutta lohdutukseksi voin sentään kuunnella originaalia Spotifystä. Taas meni uusi nimi korvan taakse...eli kun liksapäivä koittaa, menee taas satasia levykaupan sedän kassaan! :) Näitä sielukkaan soundin omistavia nu soul-mitälie-laulajattaria ilmaantuu näköjään kuin sieniä sateella. Ja kun meikäläisen sielussa sattuu olemaan heikko kohta, niin ei voi muuta kuin diggailla kympillä.

Pari muutakin mainiota rallia osui tuohon heikkoon kohtaan: ensimmäisenä Major Lazerin tiukka, Totosti nimetty twang-kitaralla eteenpäin rullaava Hold The Line. Styge on julkaistu viime vuonna albumilla Guns Don't Kill People...Lazers Do. Hauskasti väännetty Goldie Lookin' Chain-hepun huumoriräppilevyn nimestä jonkin vuoden takaa. Kuulokuvan perusteella taitaa Majuri Laaserin takana salanimellä hääriä ainakin kotimainen Paleface?

Vibrate like Nokia...

Toinen vaahtokarkin pehmeä earcandy taisi olla Lost Koosin biisistä Helsinkiin väännetty hiphouseremix: hauskat läpät ja synasoundi, josta voisi antaa pois vaikka toisen nyyttinsä!

Noh, nyt kun alkaa silmät jo aueta, täytynee silpaista eväsleivät plakkariin ja suunnistaa sorvia kohti. Working Hard For The Money....

Mutsis oli...

Viime viikkoina on sattunut kaikkea kummallista musiikkirintamalla, erityisen paljon on viikatemies niittänyt musikantteja yläkerran orkesteriin. Eräänlainen kuolinilmoitus oli sekin, että ISIS ilmoitti 18. toukokuuta lopettavansa! Syyksi bändi ilmoitti suoraselkäisesti: "ISIS has done everything we wanted to do, said everything we wanted to say" - ei kai tuon selkeämmin voisi artikuloida, että takki tyhjeni. Tällaisen suoraselkäisyyden edessä ei voi kun nostaa hattua; Parempi kuolla kunniallinen kuolema kuin kuihtua vanhoja veisuja väsyneesti toistavaksi Best Of-automaatiksi. Onneksi tajusin olla paikalla viime marraskuussa Helsingissä, Nosturissa, kun bändi tuuttasi päräyttävän setin postimetallia. Oli vähällä, etten mennyt koko keikalle: duunissa oli tullut painettua överiä koko viikko ja 3-vuotias tytär sairastellut ja valvottanut siihen kaupanpäällisiksi. Encore kuitenkin palkitsi sellaisella korvakarkilla, että oksat pois! Illan päätti bändin ehkä hienoin biisi, omassa genressään kai jo klassikoksi tulkittavalta Panopticon-albumilta: Altered Course. Musiikin ja univelkojen yhteisvaikutus oli jonkinlainen transsitila, jossa muu todellisuus hämärtyi aistien ulkopuolelle hetkeksi. Hieno ilta! Hesarissa keikka sai hieman nuivan arvostelun, mutta meikäläiselle bändin veto jäi ikimuistoisena mieleen.

Kepeät mullat!

Noh, jatkaahan osa Isiksen muusikoista edelleen postrock-yhtyeessä Red Sparowes! Tämän yhtyeen tuotannosta diggailen varsinkin levyä Every Red Heart Shines Toward The Red Sun (2006). Muutama vääräleuka on jo ehtinytkin musiikkifoorumeilla huomauttamaan, kuinka Isiksen kohdalla musiikillinen substanssi on ollut laskusuhdanteessa ja parin viimeisen studioalbumin verran...noh, totta on ainakin se, etteivät tuoreimmat julkaisut ole ihan niin eheitä taiteellisia kokonaisuuksia kuin bändin vanhemmat "klassikot", tuo edellämainittu Panopticon (2004) ja sitä edeltänyt Oceanic (2002). Itse tutustuin bändiin vasta albumin In The Absence Of Truth (2006) myötä, joka oli samalla myös ensimmäisiä hapuilevia kuulokuvia koko postmetal-genreen. Bändin löysin MySpace-portaalin kautta, puolivahingossa - kunhan klikkailin ajankuluksi linkkejä bändeistä toisiin ja kappas vain! Olisko ollut peräti niin, että löytöretki kulki Mastodonin kautta, tai toisinpäin. Oli miten oli, kummankin bändin tuotantoa onkin ollut suorastaan pakko haalia levyhyllyyn...

Post-etuliitteiseen louhintaan olen tykästynyt siinä määrin, että nykyään jotain sen suuntaista soitan itsekin CRP:n riveissä! Vai pitäiskö mielummin käyttää termiä atmospheric sludge metal? Tiedä nyt näistä...Anyways, kuten arvata saattaa myös kotoisen Calliston moukarointi Noir ja True Nature Unfolds-levyillään kutittelee kuulohermoa kivan eroottisesti :) Ja kehaisenpa tähän samaan hengenvetoon myös stadilaisen Crib45:n meininkejä! Turun TVO:n kimppakeikalta ostamani Metamorphosis-kiekko on soinut duunikiesissä tiuhaan! Helkutin hyvää skeidaa!

Tän genren ehdoton ykkönen meikäläisen kirjoissa on kuitenkin ruotsalainen Cult Of Luna, joka vetäisi taannoin Tavastialla aivan uskomattoman hienon keikan! Bändiin tutustuin aika omalaatuisella tavalla joskus vuoden 2008 tienoilla. Muusikoiden.netissä osui silmiini Wanted-ilmoitus, jossa eräs rumpali etsi kosketinsoittajaa vasta perustettuun sludge-kokoonpanoonsa. Taisin vastatakin. Ainakin tsekkasin mielenkiinnosta ilmoituksessa lueteltuja referenssibändejä ja yksi näistä oli juurikin Cult Of Luna. Koko bändin tuotanto meni tilaukseen miltei samalta istumalta. Bändin live-DVD:n lukuisia kertoja yyteröineenä osasin odottaa Helsingin keikalta paljon - ja bändi lunasti kyllä hienosti! Setin aloitti bändin ehkä eeppisin runttaus Dark City Dead Man, joka otti luulot pois heti alkuunsa! Harmi ettei rahatilanne sallinut merchandisen poistamista - olishan se eri coolia ilmestyä bändin paita yllä esmes ens kuussa järjestettäviin Hype Club Reunion Vol.2-bileisiin, kaiken sen kiksukarvan sekaan! :D

Ja koska Slipknot-yhtyeen basisti Paul Grey on hänkin poistunut juuri joukostamme, taidan kuunnella for ol' times' sake vaikkapa bändin hienoimman biisin Duality...

(...sitä sormella silmään joka vanhoi muistelee :D)

X-Patched Assyrian Techno

Frendi vinkkasi Naamakirjan kautta pirun tiukan teknorallin: Aril Brikhan biisin To Begin. Piti oikein Wikipediasta käydä stalkkaamassa, mitä heppu on miehiään. Informaatiota oli jokseenkin niukasti: one of the world's leading Assyrian Techno Musicians, vääntänyt ensimmäiset teknojulkaisut jo vuonna 1998 (Art Of Vengeance EP) ja vaikuttaa nykyään Ruotsissa...ja katos vaan perkele! Discogs-sivustolta löytyi lissee infoa (ihan vitun bueno sivusto, btw!): tuon ensimmäisen EP:n julkaisi itse teknolegenda Derrick May! Syyksi jenkkilabelien hätyyttelemiselle mainitaan proosallisesti "When not getting any response in his native country" :D

Joo, eipä taida Iranissa olla mitenkään älyttömästi kysyntää tiukalle teknopoljennolle...

Pitäisköhän sitä itsekin tarjota biisejä rapakon taakse....?

Nyt kun olen ehtinyt kahlata tuota uutukaista MusicTech-lehdykkää ajatuksellä, löysin tiukan tuoteuutuuden lehden laitearvioiden seasta: Solid State Logic-valmistajalta on ilmestynyt markkinoille täysin uudenaikainen, ehkä jopa mainosmarakattien hypeä lunastava patchbay, X-Patch, yhden räkkiunitin kokoinen 16x16 analogireititin. Jo pelkän ulkonäkönsä puolesta laite on vallankumouksellinen: ei perinteisiä plugi-rivistöjä etupaneelissa! Vehkeen takana on kaksi D-SUB-liitäntää! Mutta on patchbaylla näköjään hintaakin: 804 puntaa!!! Ei tarvitse edes tarkistaa punnan tämänhetkistä kurssia, kun voi laskea nopeasti päässä että samalla hintaa saa jo useammankin Neutrikin normi-patchbayn.

Mutta pitää ehdottomasti pistää vehjes korvan taa!

...ja lotto vetämään :)

Olenkin jo aikaisemmin hehkuttanut japsijazzari Kaltan coveria Underworldin Two Months Off-biisistä. Samainen frendi joka vinkkasi assyriateknoa, laittoi linkkiä Spotifyyn: Christian Prommer-niminen jatsidyydis on versioinut teknoklassikoiden klassikkoa Strings Of Life. Ja tulkinta on oikein mainio! Näköjään teknorallit kääntyvät melko näppärästi jazziksi: elektroninen minimalismi antaa tilaa improvisoida tai jotain...Suomalainen teknolegenda Eliot Ness tapasi ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten soittaa tuota klassikkoa lähes jokaisessa setissään :D Tai sitten mulla kävi vain tsägä, että satuin AINA niihin pippaloihin joissa styge raikasi! Tuolla MiniDisk-arkistoissa on kyllä muutamakin Nessin miksaus, joilta biisi löytyy....

Emäntä voitti viime viikolla MetroFM:n skabasta jokin aika sitten hehkuttamani Salem Al Fakirin uuden levyn Ignore This. Levy tuli eilen postissa! Tietää mitä tänään kuuntelee duunissa.

MusikTek

Viikonloppuna tuli perheen kanssa piipahdettua tuolla Hyvinkään Prismassa. Ihan normisettiä...Hämmästyin tosin melkoisesti kun spottasin lehtihyllyssä tuoreen MusicTech-numeron! Että täällä periferiassakin on katsottu aiheelliseksi pitää moista marginaalijulkaisua tarjolla! Sillä aikaa kun ipanat peuhasivat leluosastolla, selailin läpärettä - ja pakkohan se oli ostaa: Toukokuun numerossa on 7 sivun juttu otsakkeella Track Building, jossa jo pikaisella silmäyksellä näytti olevan ihan relevantteja tippejä biisientuottamiseen. Artikkelin on rustannut hiphop/dubstep/funk-tuottaja Hollin Jones. Jos ei musateknologisesta tursusta sit muuta hyötyä oliskaan, niin ainakin voi päivittää hieman omaa englanninkielen musanörttisanastoa :)

Heti artikkelin ensimmäisellä sivulla osui silmiini itselle uusi termi middle eight, jonka päättelin tarkoittavan 8 tahdin suvantoa biisin keskivaiheilla, vanhan liiton puheessa siis C-osaa. Biisit kun tuppaavat ainakin mainstream-popin puolella seuraamaan tiukkaa kaavaa: intro, verse, chorus ja sit vielä se pakollinen suvanto: middle eight. Sääntöjä rikkovia poikkeuksia tietysti on popmusiikin kentällä enemmän kuin 13 tusinassa, mut tuolla hittikaavalla on helppo lähteä liikkeelle. Rakenteensa puolesta aika veikeä tuttavuus on artikkelin vinkkaama biisi Dominoes, jonka esittää The Big Pink. Nopeasti kuunneltuna koko biisi tuntuisi olevan pelkkää A-osaa, hieman samalla tavalla kuin Princen vanha hitti Money Don't Matter 2Nite, Diamonds & Pearls-levyltä. Tuo The New Power Generation-bändin kanssa leivottu slovarihitti vieläpä soljuu eteenpäin koko lähes viidenminuutin kestonsa pelkästään 3 soinnun voimalla! Ja onhan näitä muitakin megalomaaniseen suosioon ponkaisseita bändejä, jotka suorastaan pilkkaavat vanhoja biisirakenteiden konventioita omassa tuotannossaan. Äkkiseltään nyt ainakin tulee mieleen Radiohead. Elektronisemman ilmaisun puolella rakenteet ovat jo lähtökohtaisesti aivan toisenlaisia kuin tuo perinteinen popkaava, ja niitäkin ovat menestyksekkäästi rikkoneet suorastaan anarkistisiin sfääreihin mm. Aphex Twin, Autechre ja Squarepusher.

Ihan mielenkiintoinen juttu, vaikkakin vain pintapuolinen raapaisu aiheeseen. Kilokaupalla onkin jo tullut luettua kaikenmaailman kirjallisuutta aiheesta. Näitä seuraavia voin suositella varauksetta kaikille studiotyöskentelystä kiinnostuneille:

Lorne Bregitzer: Secrets Of Recording - Professional Tips, Tools & Techniques

Keith Hatschek: The Golden Moment - Recording Secrets From The Pros

Norbert Pawera: Practical Recording 1 - Microphones

Paul White: Recording And Production Techniques

Bob Katz: Mastering Audio - The Art And The Science

Michael Paul Stavrou: Mixing With Your Mind

Roey Izhaki: Mixing Audio - Concepts, Practices And Tools

Focal Press-kustantamo on noista useammankin erittäin hyödyllisen opuksen takana. Kaikki muut kirjat pitäisi olla helposti löydettävissä suomalaisista kirjakaupoista, itse olen tilannut valtaosan noista kirjoista Bookplus.fi-nettikaupasta. Ainoastaan tuo Mixing With Your Mind-nide täytyy tilata suoraan kustantajalta Australiasta.

Mitä omaan musantekemiseen tulee, niin muutamia muitakin hemmetin hyödyllisiä tiiliskiviä on tullut kahlattua läpi. Näitäkin voin suositella lämmöllä:

Ron Miller: Modal Jazz Composition & Harmony (ADVANCE MUSIC, 1996)

- ostin aikoinaan 90-luvun lopulla Kaisaniemen F-Musiikista. Nykyisestä saatavuudesta ei ole mitään haisua, opushan on jo melko vanha. Soinnutuksen teoriaa olin jo ennestään itseopiskellut Salmenhaaran Sointuanalyysi-kirjan verran, joten modaalisoinnutuksen juju aukeni helposti. Ihan nyypälle voi olla melko hepreaa. Tuolloin olin soittanut kiippareita vasta muutaman vuoden, joten harmoniselle ajattelulle kirja oli varsin tajuntaa laajentava kokemus.

Mark Levine: The Jazz Theory Book (SHER MUSIC, 1995)

- Teoriaopusten klassikko, jota saanee edelleen helposti joka paikasta. Itse hommasin pari-kolme vuotta sitten, ja lukeminen on edelleen vaiheessa :) Sen verran järeä tiiliskivi on kyseessä: yli 500 sivua tiukkaa asbaa! Saman hepun The Jazz Piano Book (SHER MUSIC, 1989) on myös kirjahyllyssä, senkin kahlaaminen vielä kesken vaikkei siinä sentään ole kuin about 300 sivua :) Tätäkin klassikkoa löytyy helposti. Jos jazz kiinnostaa, eikä jaksa konservatorioon lähteä sitä opiskelemaan, niin näistä järkäleistä saa eväitä kotitarpeisiin.

Roger Kain: The Complete Vocal Workout (SANCTUARY PUBLISHING, 2003)

- enhän mä mikään laulaja ole, mutta huutamista ja karjumista on tullut treenattua jonkin verran omatoimisesti. Hommasin tämän A Step-by-Step Guide To Tough Vocals-opuksen sillä taka-ajatuksella, että alkaisi treenaamaan rääkymistä yms. äänenrääkkäystä ns. oikein. Jonkin verran olen jo opuksen oppeihin paneutunut mukana tulleiden CD-levyjen kanssa. Oikein mainio opas! Vielä pitäisi hommata Melissa Crossin joka puolelta kehuja saaneet The Zen Of Screaming-DVD:t. Eihän sitä tiedä, vaikka siinä sivussa opettelisi ihan oikeasti laulamaankin...

Se vain sylettää, että kaikki mielenkiintoiset kirjat maksavat aina maltaita. Musiikkiteknologisiin niteisiin on meikäläinenkin tässä muutaman viime vuoden aikana saanut tärvättyä useamman sata eugenia, loppusumma varmaan jo tuhannen euron pahemmalla puolella :D Pelkästään Pro Tools-opuksia on hyllyssä metritolkulla...

20 parasta kitarasooloa?

Rolling Stone-lehti valitsi tänä vuonna 20 maailman parasta kitarasooloa. Kitaransoitolla omat musaspedeilyt aloittaneena on pakko hieman ruotia listaa...

1. Led Zeppelin: Stairway To Heaven

- vuonna 1971 julkaistulta Led Zeppelin IV-levyltä löytyvässä klassikoiden klassikossa on kieltämättä mieleenpainuvaa kitarointia Jimmy Pagen toimesta, soolossa on jotain melodista jujua pelkän pavloviaanisen onanoinnin sijaan. Biisiä on coveroitu maailman sivu sen seitsemän miljoonaa kertaa, mutta pari tulkintaa täytyy nostaa esiin. Frank Zapan reggae-sovitus biisistä on melko hulvaton! Ska-poljennolla etenevä torvisektiolla tuutattu soolo on erityisen hilpeä:

Frank Zappa & kumppanit: Stairway To Heaven (live)

Sit Spotifystä spottasin mielenkiintoisen version biisistä. Scott D. Davisin Rockfluence-levyltä löytyy soolopianotulkinta, joka toimii yllättävän hyvin! Levyltä löytyy muitakin rockklassikoita pianolle sovitettuna mm. Billy Idol, Guns'N'Roses, Nirvana, Metallica, The Eagles, Linkin Park...nooh, okei; ehkeivät kaikki biisit täytä ihan kunnialla rockklassikkon vaatimuksia :)

2. Van Halen: Eruption

- vuonna 1978 ilmestyneeltä Van Halen-kiekolta. Vaikka Eddie Van Halen soittaakin paljon nuotteja, on jampan shreddauksessa paljon enemmän lämpöä kuin myöhemmin estradeille ilmaantuneiden kitararunkkareiden soitossa. Tälle Rolling Stone-lehden listalle olisi mielestäni kuulunut myös itseoikeutetusti Eddien kitarasoolo Michael Jacksonin biisissä Beat It.

4. Pink Floyd: Comfortably Numb

- legendaariselta vuoden 1979 progejärkäleeltä The Wall. Noh, ei lukeudu omiin suosikkeihin. Mikä tahansa biisi Dark Side Of The Moon-levyltä olisi ollut parempi valinta (siis niistä biiseistä joissa on kitarasoolo). Comfortably Numb-schlaagerista on siitäkin tehty ne ziljoona versiota...yks parhaista kuulemistani on yllättäen Scissor Sisters-bändin tulkinta. En anna paljoakaan arvoa covereille jotka veivataan orjallisesti originaalia seuraten. Tässä versiossa on rohkeasti ampaistu villissä tangentissa alkuperäisestä kauas.

5. The Jimi Hendrix Experience: All Along The Watchtower

- kun puhutaan covereista, jotka ovat jopa parempia kuin originaali, tämä biisi mainitaan aina ensimmäisten joukossa. Bob Dylanin alkuperäinen veisu kalpenee tämän Electric Ladyland-levyltä (1968) löytyvän näkemyksen rinnalla aika 6-0. Biisiä ovat coveroineet kohtalaisin lopputuloksin myös mm. Bobby Womack ja Paul Weller - mutta Hendrixin timanttisen version tasolle ei ole kukaan vielä päässyt, IMHO. "Henkan" versio koukuttaa heti ensiminuuteista lähtien, kun komppi kääntyy jotenkin psykedeelisesti jo parin ensimmäisen tahdin aikana. Oma soittoharrastus alkoi 80-luvun lopulla ehkä juuri Hendrixin ansiosta: näin televisiosta dokkarin ja rumpalihaaveet vaihtuivat lennosta kitaraan. Sillä ekalla kuppaisella Williams-merkkisellä kuusikielisellä sitten tuli opeteltua Hendrixin Smash Hits-kokoelman biisejä yrityksen ja erehdyksen kautta sormet verille. Luonnollisesti tuli sitten hankittua vinyylinä kaikki mahdolliset albumit ja bootlegit hyllyyn! :)

6. Guns'N'Roses: November Rain

- ekalta Use Your Illusions-pökäleeltä vuodelta 1991. (Sviddu, onko siitäkin jo kohta 20 vuotta?!?) Bändin debyyttilevyä Appetite For Destruction tuli yläasteikäisenä diggailtua paljonkin, mutta tämän levyn ilmestymisen aikaan olin jo mukamas niin musiikillisesti sivistynyt, että lähinnä dissasin bändiä sen minkä ehdin ja kuuntelin "hienompaa" musiikkia. Vuosin varrella moinen urpous on onneksi karissut matkan varrelle ja olen löytänyt Gunnareiden myöhemmän tuotannon uudestaan. Hieno biisi, hieno kitarasoolo. Diggaan kyllä Slashin tyylistä soittaa lyyrisesti. Soolot ovat sen verran helppoja, että itsekin sais ne kunnialla vedettyä - silti niissä on jotain älyttömän hienoa, kaunista jopa. Mielummin kuuntelen vähemmän, mutta kauniimmin, kuin sitä iänikuista musiikillista masturbointia.

7. Metallica: One

- kun tämä biisi ilmestyi ...And Justice For All-levyllä vuonna 1988, ei meikäläisen pienessä huoneessa kuunneltukaan sitten mitään muuta vähään aikaan! Biisi tuli opeteltua kitaralla - kitarasooloja lukuunottamatta, siihen ei skillsit oikein riittäneet. Hieno biisi kyl, mut ei se kitarasoolo kyllä kovin kummoinen ole...Mut emmä ole Kirk Hammetin sooloista yleensä lämmennyt muutenkaan, vasta sit kun heebo tajusi alkaa soittaa vähemmän nuotteja.

8. The Eagles: Hotel California

- samannimiseltä, vuonna 1976 ilmestyneeltä klassikkolevyltä. Helvetin hienoja harmonioita soolossa! Ensimmäinen levy, jota skidinä tuli kirjastossa KUUNNELTUA, oli Iron Maidenin Powerslave (1984). Ne kitaraharmoniat! Siihen asti musiikki oli vain toiminut äänitapettina, tuosta alkoi musiikin varsinainen diggailu. Muistan kuulleeni Hotel California-biisin ensimmäisiä kertoja ollessani Englannissa omatoimisella kielimatkalla frendini kanssa kesällä 1988 tämän sukulaisten helmoissa. Perhe jonka luona asustelimme kuukauden päivät oli jonkin sortin uskovaista sakkia, joten biisin sanoituksesta saimme kuulla jos jonkinlaista uskonnollisen yksisilmäisyyden sävyttämää tulkintaa :D

9. Ozzy Osbourne: Crazy Train

- biisin kitarariffi oli ensimmäisiä, joita opettelin kankeilla sormillani. Luokkakaverini, Santeri, taisi opettaa sen minulle. Randy Rhoads oli kyllä tekijämies, vaikka Ozzyn tuotanto ei tuolloin muuten oikein puhutellutkaan. Myöhemmin sit kyllä.

10. Cream: Crossroads (Wheels Of Fire, 1968)

- tottakai jokaisella joskus kitaraa hiplanneella on ollut se pakollinen Slowhand-kausi! Eipä siinä sen kummempaa, hienoja bluesmeininkejä. Pakko kertoa eräs hauska anekdootti "Kläpään" liittyen; Joskus vuosia sitten frendi osti Anttilasta kokoelman, jonka nimenä oli proosallisesti The Cream Of Eric Clapton! Kyllä tuosta nimestä riitti poikain kanssa hihiteltävää monet kaljoitteluillatsut...

11. The Jimi Hendrix Experience: Voodoo Chile (Slight Return)

- wah-kitaroinnin monoliitti ja eräs maailman puhkisoitetumpia biisejä. Muiden tulkinnoista kuuntelemisen arvoisia ovat mm. Ben Harperin The Will To Live-Live EP:ltä löytyvä rosoinen slide-näkemys sekä Angelique Kidjon hieman elektronisesti pulputtava versio, joka löytyy ainakin Best of-kokkarilta Keep On Moving (2001). Lisäksi tiukka luenta biisistä löytyy Gil Evansin Plays The Music Of Jimi Hendrix-lätyltä. Muistelen lukeneeni, että Hendrix olisi suunnitellut kollaboraatiota Evansin kanssa, mutta meni pahus kuolemaan ennen kuin yhteistyö toteutui.

12. Chuck Berry: Johnny B. Goode

- yks niitä biisejä, jotka jokaisen itseään kunnoittavan kitaristin vain ON osattava. Itsellä opettelu jäi biisin legendaariseen introon, joka sekään ei mennyt ehkä ihan niin hyvin. Ei siis ihme, että instrumentti vaihtui kiippareihin myöhemmin... Ekan kerran kuulin biisin Paluu Tulevaisuuteen-leffassa silloin skidinä, eikä stygeä oikein enää pysty kuuntelemaan: se assosioituu väkisinkin Michael J. Foxiin :)

13. Stevie Ray Vaughan: Texas Flood

- noh, meikä ei ole koskaan oikein lämmennyt SRV:n soittotyylille, ainakaan omilla levyillään. Kyllä hepun bluusia kuuntelee, mut ensimmäistäkään levyä en ole katsonut aiheelliseksi hankkia. Sen sijaan dyydin soolo David Bowien Let's Dance-hitissä on oikeinkin hyvä.

14. Derek & The Dominos: Layla

- osasi superstarat näköjään jo ennen vanhaankin tämän artist formerly know-henkisen salanimillä urpoilun. Anyways, kunkkubiisi tämäkin. Kitaroinnista huolehtivat Eric Clapton ja Duane Allman. Taas yksi niitä pakko osata-biisejä, mut onhan biisin legendaarinen riffi ihan svidun hieno.

15. Deep Purple: Highway Star

- vuonna 1972 julkaistulta Machine Head-levyltä. Itse en tästä biisistä ole ikinä stondista saanut, sen sijaan Child In Time-eeposta tuli nuorna miesnä c-kasetilta soitettua niin että kasetti lopulta kului puhki. Nauhoitin biisin joskus 80-luvun lopulla Rock Radiosta kasetille ja ihastuin ensikuulemalta biisin Hammond B3-urkusoundeihin! Liekö sitten siemen tulevalle kosketinsoitin-innostukselle ja taipumus eeppisempään ilmaisuun kylvetty tuolloin? Go figure...

18. The Jimi Hendrix Experience: Little Wing

- yksi hienoimmista Hendrixin biiseistä ikinä! Axis: Bold As Love-levyltä (1968) löytyvä studioversio ei ole niin maukas kuin jotkin myöhemmät live-versiot esim. Live At Royal Albert Hall (löytyy ainakin The Jimi Hendrix Experience-boksilta). Muistelen myös omistaneeni joskus vinyylinä albumin Jimi Hendrix Concerts, jolta löytyi live-veto biisistä: ehkä paras ikinä kuulemani. Versio alkoi phaser-efektin läpi soitetulla kitaralla. Pitäis ottaakin työn alle levyn etsiminen cd-formaatissa...

20. Queen: Bohemian Rhapsody

- Night At The Opera-levyltä vuodelta 1975. Ikävä kyllä, Wayne's World-leffa pilasi tämän biisin kuuntelunautinnon pitkäksi aikaa, mut nyt tätäkin tsipaletta pystyy kärvistelemättä kuuntelemaan. On kausia jolloin Brian Mayn soittotyyli ärsyttää, ja sit taas on kausia että ymmärtää sitä. Ensimmäinen tietoinen kosketus bändiin tapahtui joskus 80-luvun lopulla, kun ostin Kreetan reissulla paikallisesta levykaupasta kreikkapainoksen Kind Of Magic-vinyylistä. On tuollakin levyllä hetkensä, vaikkei se ehkä bändin briljanteimpien teosten joukkoon mahdukaan. Who Wants To Live Forever-biisi tuli plokattua skeballa silloin finninaamaisena pubertanttina ja yritin hakea surkeasta sähkiksestäni epätoivoisesti samaa soundia soittamalla kolikolla kuten Brian May kuuleman mukaan myös tapasi soittaa.

Oma listani maailman parhaista kitarasooloista olis kyllä ehkä snadisti erilainen. Sitä ei kyl käy kieltäminen, että nämä tässä kommentoimani ovat kitarismin kannalta olennaisia biisejä lähihistoriasta. Listat ovat kuitenkin vain subjektiivisia näkemyksiä - pienen tai ison ihmisryhmän, mutta joka tapauksessa jollain lailla rajatun porukan mielipiteitä. Ja mielipiteethän ovat tunnetusti kuin persereiät. Jokaisella on omansa :)

bassolinjoja

Tänään kuuntelin vanhojen hyvien aikojen muisteloimiseksi Dj Foodin mainiota Refried Food-kokkaria. Olinkin jo unohtanut miten paljon Dark Lady-biisin Skint Remixin bassopulputus kuulostaa Musen ehkä parhaimman biisin, Hysterian, bassokuviolta. Pitäisi ihan piruuttaan plokata ne molemmat ja tsiigata kuinka uniksessa ne menee.

En tiedä miksi biisein basso-osasto jotenkin puhuttelee meikäläistä...johtuisko siitä, että itsekin olen nelikielisen varressa muutaman vuoden notkunut surullisen kuuluisan sikaprogebändin, Rytkeen, miesvahvuudessa. Liityin bändiin kun pyydettiin ja pari vuotta hölmöiltiin ennen kuin laitettiin pillit pussiin. Pari omakustannesinkkua duunattiin: Unohda Kaikki ja Lahjattomat Lapset. Rakkaita muistoja ja omassa lajissaan ihan kelpo biisejä. Kuten bändin primus motor Turpeinen liittyessäni jo varoitti: "Musiikki on vain yksi osa tätä bändiä" - ja kuten suomirockin historiikeistakin voi asianlaidan tarkistaa, näin se tosiaan taisi olla! :D Vaikka musa olikin voittopuolisesti punkkia, oli keikkaseteissä melkein aina yksi basson kannalta helvetillisen kinkkinen biisi, Naurettava Duuni. Bändin edellinen basisti oli kehittänyt biisiin hieman Jaco Pastorius-henkisen groovyn basslinen jota oli kohtuu v-mäinen soittaa, varsinkin niiden 8 bissen jälkeen. Biisi on julkaistu Metalliliiton (ei sen radio-ohjelman) kustantamalla Täyttä Terästä: Uusia lauluja työstä-kokoelmalla (2004). Tässä levytetyssä versiossa tosin bassokuviossa on syistä ja toisista hieman oikaistu, liveversiossa oli jazzfunk-kertoimet pari potenssia korkeammat. Tässä julkaistussa versiossa tosin on rumpalin kompuroima trumpettisoolo, joka on melko pittoreski.

Bassotaiteilijan uraa tein hetken myös Musta Perhonen-yhtyeessä. Bändin kuitenkin hajosi pääasiallisen biisintekijän poismenoon. Lepää rauhassa Pekka Koskenkanto.

Basso vain on pirun nasta soitin - varsinkin kun osais vielä soittaakin sitä!

Tuolta Refried Food-lätyltä löytyy myös Squarepusherin remix, jota olenkin jo hehkuttanut. Ei siitä sen enempiä, mut tuon taiteilijanimen taakse kätkeytyvän Tom Jenkinsonin bassottelua ei voi kuin äimistellä Feed Me Weird Things-levyltä löytyvässä IDM-klassikossa Squarepusher Theme. Aivan kipeetä matskua! Toisinaan tuli levyn ostettuani mietittyä, mistä ihmeestä jamppa on saanut idean tehdä biisejä, joissa rumpukone soittaa koko ajan jazzsooloa ja hemmo itse leipoo luomuna päälle fuusiojazz-kuvioita...jossain haastiksessa hämärästi muistelisin, että kuvio taisi mennä yksinkertaisesti: jazzbasistin alku sekosi Amen-breikkiin ja Aphex Twin-henkiseen ADHD-elektroon. Tiedä sitten...

Silti:

Ehkä pornoimmat basslinet ikinä olen kuullut Järvenpään Puistoblues-konsertissa, olisko ollut vuonna -92, kun The Dirty Dozen Brass Band veivasi. Ja ne funkyt bassolinjat tulivat tuubasta!

Ikkunapaikka

Bassoradiossa on viime päivinä soinut tiuhaan Erykah Badun tuorein single, aivan järjettömän hyvä Windowseat-biisi. "So can I get a windowseat, don't want nobody next to me..." - silkkaa timanttia!

Jostain kumman syystä biisistä kirposi mieleen pari lainia T.S.Eliotin runoa Animula. Joskus lukioaikoina, kun tuli lähinnä lintsattua koulusta ja notkuttua kirjastossa tai kahviloissa lueskelemassa jotain kiinnostavampaa, tutustuin tämänkin hepun tuotantoon. Tuolloin nuorna miesnä tuli harrastettua lontooksi suollettua lyriikkaa itsekin, biisinkirjoitusmielessä, joten inspiraatiota tuli imettyä kaikesta mahdollisesta. Nuo säkeet siis:

"The pain of living and the drug of dreams

Curl up the small soul in the windowseat"

Se lienee ihan yleismaailmallinen ilmiö, että kaksi biisiä sulautuu mielessä korvamadoksi...mut näköjään näinkin voi käydä että biisi ja runokin törmäävät aivokuoressa yhteen :) Veikeitä assosiaatioita.

luovaa toimintaa...

Vaimo spottasi ehkä tiukimman teknobiisin vähään aikaan. Stygessä on aivan järjettömän hieno draaman kaari! Biisi kasvaa kasvamistaan ja soundimaailmaltaan ralli on just sopiva sekoitus oldskoolia ja hieman trancehtavaa fjongaa. Me likes!

Extrawelt: Titelheld (tai jotain sinnepäin, en puhu saksaa...)

Spotifystä löytyi läjäpäin artistin tuotantoa, joten soittolistalle meni niin että humpsahti. Kyllä hyvää teknoa jaksaa kuunnella aina, vielä rollaattorissakin kasikymppisenä.

Tänään luin vaimon S-Ryhmän henkilökuntalehdykästä mielenkiintoisen artikkelin luovuudesta. TV-tuotantoyhtiö Zodiac Entertainmentin johtaja Saku Tuominen pohti jutussa luovuutta. Koska itsekin tulee harrastettua enimmäkseen kaikkea turhanpäiväistä, jota kai luovaksi toiminnaksi voisi luonnehtia, aloin mielessäni soveltaa artikkelin pointteja omiin musiikintekemisen metodeihin. Yksi jutun pointeista oli:

"Ensin havainnoidaan maailmaa ja nähdään asioita, mitä muut eivät näe." (Suora lainaus)

Näinhän se menee: suodatetaan todellisuutta oman subjektiivisen näkemyksen läpi, nähdään kenties kauneutta siellä, missä muut eivät sitä näe. Jotkut puhuvat intuitiosta, toiset kuudennesta aistista...se on jännä juttu, miten jotkin tietyt tosiolevaisuuden ilmenemismuodot vain vetävät puoleensa, inspiroivat ja saavat aikaan luomisvimman, josta ehkä syntyy jotain kuranttia - ehkä ei. Miksi Tom Waitsin musiikki kuulostaa juuri sellaiselta kuin se kuulostaa? Tai miksi Tim Burtonin leffat ovat juuri sillä tavalla outoja kun ne ovat? Aika monet musantekijät ovat verranneet luovaa olotilaa lähinnä sielunvammaa muistuttavaksi sisäiseksi pakoksi. Kun ei ole muuta vaihtoehtoa...Joo, olen itsekin huomannut, että liian pitkät tauot soittamisessa tekevät levottomaksi ja ehkä hieman jopa ärtyneeksi. Vastoin yleistä harhaluuloa, luovuus kun ei ole mitään jumalallisen inspiraation odottamista. Se on lähtökohtaisesti tekemistä. Onhan näitä muusikkoneroja lie ollut, jotka vain ylimaallisen inspiraation kourissa jäsentävät norsunluutornistaan käsin todellisuutta briljanteiksi sävelkudoksiksi...Mozart? - Tuotteliaisuutensa perusteella tosin uskaltaisin väittää, että hänkin vain keskittyi olennaiseen, eli säveltämiseen.

Kuten tuossa lehtijutussakin painotettiin, luovuus ei ole mitään intergalaktista näkyjen kanavointia, vaan ihan yksinkertaisesti sitä, että tehdään pieniä yksittäisiä asioita paremmin.

Eivät innovatiivisilta ja vallankumouksellisilta vaikuttavat musiikin tyylisuuntauksetkaan mistään tyhjiöstä ilmesty. Kun muutamat luovat musikantit päättävät vain puskea säveliä siltä vanhalta ja totutulta mukavuusalueelta kauemmas, syntyy jotain uutta ja "ihmeellistä" - mutta se perusta on silti siellä vanhassa: Dizzy Gillespie ja Charlie Parker sublimoivat uutta Bebop-soundia töötättyään ensin swingiä, rock'n'roll kumpusi vanhasta rhythm & bluesista, tekno kiteytyi Chicago-housesta ja Kraftwerkistä ja ja itselle aikanaan täysin puun takaa ilmaantunut drum & bass on sekin velkaa mm. dub-reggaelle, grunge kirposi punkista ja sitä rataa. Luovuus on sitä, että keksitään ruutia hieman lisää :)

Ja sit artikkelin ehkä suurin pointti:

"Toteutus on ihan samalla tavalla luova prosessi kuin ideointi!"

Totta helvetissä on. Liian usein törmää bändeihin, joiden edesottamukset näyttävät paperilla absoluttisen täydelliseltä, mutta sitten toteutus imee sukkaa ja isosti. Esimerkiksi lukee jostain musalehdestä haastiksen, jossa bändi X kehuu yhdistelevänsä musiikissaan sitä ja tätä ja vähän vielä tuota. Kiinnostus herää, ostan ehkä levyn - ainakin tsekkaan netistä - ja pettymys on karvas! Silkkaa paskaa. Usein myös kaikenmaailman All Stars-henkiset kollaboraatiot sukkaavat toteutukseltaan niin lahjakkaasti metsään, että Röllipeikkokin kääntyis haudassaan jos olis kuollut. Tuoreimpana esimerkkinä tulvahti mieleen eräskin supertähtien kollaboraatio, jossa entinen grunge-suuruus löi hynttyyt yhteen jekejeke-tuottajan kanssa ja lopputulos oli....noh...

Artikkelissa esitettiin erittäin aiheellinen kyssäri:

"Millä tavalla rohkeimmat ideat saataisiin pidettyä intohimoisina toteutusvaiheeseen asti?"

Siinä vaiheessa kun on jo ne kartanot ja Rolls Roycet hommattu niin intohimojen repiminen musiikintekemiseen voi olla hieman hankalaa...riippuen tietysti siitä, mikä on alunalkaen ollut se liikkeellepaneva motiivi levyjen julkaisemiselle. Se kun ei aina ole tekemisen palo, mikä tietysti itsestä tuntuu helvetin vieraalta ajatukselta. Mut onhan näitä brändipalavereissa fläppitauluille innovoituja tähdenlentoja...mainosmarakateille kun riittää, että artisti vetää sen hopeahilepuvun päälle ja nytkyy playback'inä ne pakolliset kuviot. Vielä parempi jos tissi & perse vilahtaa - näin se raha kirstuun kilahtaa...

Musiikin kentällä innovaatiot taitavat enimmäkseen syntyä siellä underground-skenessä. Isoilta korporaatioilta joko puuttuu halu tehdä asioita paremmin tai kyky etsiä uusia tapoja jäsentää todellisuutta. Johtuisko siitä, että musiikkibisneksen norsunluutorneissa istuu kravattipellearmeija, jolle musiikki on luonteeltaan kulutustavaraa, äänitapettia. Jos näiden merkanttien suhde musiikkiin onnistuttaisiin ruuvaamaan tunteenomaisemmalle tasolle...heh...joo, jos kamelin saisi pujotettua neulansilmästä läpi...Sisällön kannalta lienee parempi, että uudet tuulet alkavat ensin puhaltaa siellä pinnan alla - ei pääse likainen kapitalistisika tahmeine näppeineen pilaamaan sitä luonnollista kehitystä :)

Mut se vaahtoamisesta...kun tässä teknompaan tonaliteettiin tuli lipsahdettua, niin pakko kai se on linkittää toinenkin helmi, vanhaa ja hyvää...

Green Velvet: La La Land

space-donitsit...

Oiskos ollut iltiksen sivuilta, mistä löysin linkin håttikseen aussimimmiin ja tämän uuteen musavideoon. Musiikki ei puhuttele pätkääkään, mutta ilman ääntä katselee kyllä :) Biisin bassline on suoraan jostain muusta, tunnetummasta biisistä mutta en nyt kirveelläkään saa päähäni mistä biisistä!

Gabriella Cilmi: On A Mission

Muuten en ehkä olis vaivautunut tsubua noteeraamaan omassa blogissani, mutta avaruusaiheinen video muistutti mieleeni niin ikään australiasta peräisin olevan AIVAN HELVETIN TIUKAN musavideon:

Zlad: Elektronik Supersonik

Ilmeisesti jostain sketsistä irrotettu rykäisy. Tässä audiovisuaalisessa happotripissä on kasarikertoimet enemmän kuin kohdillaan! Kun tässä taannoin manasin suomalaiset huumoribiisit suurinpiirtein alimpaan helvettiin, niin taisinpa nyt ampua itseäni kuvainnollisesti jalkaan...ei voi minkään! Löysin Zladin nerokkaan synapulputuksen mp3-fileenäkin jostain netin syövereistä, vieläpä ilmaiseksi. Biisin bassline on kyl ihan oikeasti toimivaa skeidaa.

Hmm...miksköhän näiden hölmöjen biisien koskettavinta antia onkin just bassotaajuudet?!? How low can you go...

Okei. Vastapainoksi, nyt kun Lady Gaga on taas ajankohtainen: tulee syssyllä tänne pohjolan perukoillekin ja kahmi vastikään nipun palkintoja, helvetin hyvin duunattu mash-up. Meshuggahin matemaattinen louhinta jotensakin korostaa Gagan videon häiriintyneisyyttä. Kertsin melodia on kyl kieltämättä pirun catchy.

Lady Gaga vs. Meshuggah: Bleed-A-Razzi

Olisko tässä aineksia ihan uuden, revolutionaalisen genren synnyttämiseen? - ja jos olis, niin millä sanalla tätä surrealistista maailmojen kohtaamista voisi parhaiten kuvata lyhyesti ja ytimekkäästi?

X Marks The Spot

Bassoradion taajudella on viime aikoina soinut miellyttävän tiuhaan tulevan syksyn Flow-vieraan, lontoolaisen XX:n biisi Shelter. En voi kuin ihailla korvat punaisina, miten minimaalisin elementein biisiin on saatu aivan järjetön intensiteetti. Fiilispuolella biisi nousee miltei samoihin sfääreihin kuin David Sylvianin pysähdyttävän hieno Darkest Dreaming (Dead Bees On A Cake-levyltä).

En tiedä, miten moinen maaginen tunnelma on saatu taltioitua. Enkä toisaalta ehkä edes haluakaan tietää, pysyy illuusio rikkoutumattomana. Omalle kohdalle on soittajana muutaman kerran sattunut niin, että äänitysvehjes on ollut nauhoituksella JUURI sillä oikealla hetkellä. Eräs tällainen taianomainen hetki osui treenisdemon nauhoitussessioihin kun soitin koskettimia bändissä nimeltä Souldump. Nauha pyöri ja soitimme biisin Silenced Truth. Jälkeenpäin kuunneltuaan ei voinut kuin mykistyä ja ihmetellä mitä vittua sitä tuli oikein soitettua. Biisi vain lähti kasvamaan eeppisiin mittoihin ilman mitään ennakkosuunnittelua. Biisiä ei sitten ikinä nauhoitettu oikeassa studiossa myöhemmin. Olisiko sen magian saanut toistettua? - En todellakaan tiedä.

Tuosta Shelter-biisistä tuli mieleeni myös Emiliana Torrinin biisi Gun. Tuo mainio minimalistinen fiilistely löytyy Me And Armini-levyltä. Niin kai se sitten on: jos äänessä on syvyyttä, ei sen lisäksi tarvita paljoa muuta kuin kitara, taivas ja tähdet. Vähemmän on joskus todella paljon enemmän, niin paljon ettei sitä pieni ihminen oikein pysty käsittää :D

Intelligent Jungle - Älyllistä Viidakkomusiikkia?

Oma hurahtaminen junkkaan tapahtui joskus 90-luvun puolivälin tienoilla. En muista missä kuulin Goldien Inner City Life-biisin, ehkä Radio Cityn myöhäisiltojen dj-seteissä tai Radio Mafian vastaavissa jumppamusiikkiohjelmissa, anyways biisi osui tikkana jonnekin syvälle. Mitä enemmän musatyyliin paneutui, sitä coolimpia artisteja löytyi. Itselle kolisi varsinkin se atmosfäärisempi laita, jota siihen aikaan myös hieman spedesti intelligent jungleksi tituleerattiin. Share The Fall-biisin innoittaman käväisin kyllä katsastamassa myös Dj Krustin livesettiä Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä, mutta siitäkin illasta maistui enemmän "lämppäreinä" spinauttaneet kotimainen Dizzy ja se joku toinen, nämä levypertit kun tuuttasivat huomattavasti chillimmät setit. Tuo sittemmin Roni Size Reprazentin levyllä New Forms (1997) julkaistu styge on kyllä jynkymmästä drum & bassista yksi ehdottomasti parhaita.

Innostus drum&bassiin oli siinä määrin elämää mullistava, että Rhodes-sähköpianosta saamistani masseista valtaosa meni kaksitoistatuumaisten junkkavinyylien ostamiseen, vaikka päällimmäinen syy vintage-soittimen realisointiin olikin rahapula, EI uudet levyhankinnat...:)

Siihen aikaan ei ollut pahemmin bändikuvioita, joten soitin lähinnä keräsi pölyä 20-neliön yksiössäni ja toimi tilapäisenä ruokapöytänä. Tuolloin tuli notkuttua Stonewallissa Eerikinkadulla torstai-iltaisin fiilistelemässä tätä uutta ja ihmeellistä musiikkia. Nylonissa tuli myös piipahdeltua silloin tällöin, mutta siellä tätä ihanuutta kuuli harmittavan harvoin. Dj Goose toisinaan spinautti atmosfäärisempää junkkaa. Tosin: yksi kovimmista fiiliksen nostattajista Nylonissa oli Li'l Tonyn (tai Enderin, ei pysty satavarmasti muistamaan) setti diipimpää housea, back in the day kun mesta oli vielä kauttaaltaan musta. Remontin jälkeen en käynyt enää mestoilla kuin kerran, toteamassa että trendikkäämpi sisustus oli syönyt fiiliksen ainakin omalta osaltani tyystin. Njassakin tykitteli chillout-puolella monesti noissa teknobileissä mainiota rumpubassoa. Muistan ainakin kerran Central2000:ssa järjestetyissä kemuissa kysäisseeni, mikä biisi mahtoi juuri soida. Biisi oli Squarepusherin remix Dj Foodin stygestä Scratch Yer Head kokoelmalta Refried Food, jonka sitten heti seuraavalla viikolla lampsin poistamaan Fredan Spinefarmista, samoin kuin Squarepusherin klassikkolevyn Feed Me Weird Things. (Tällöin hiffasin, että yhteinen nimittäjä monellakin diggailemallani levyllä oli englantilainen levy-yhtiö nimeltä Ninja Tune vaikka tää kyseinen tapaus ei labelin artisteja varsinaisesti olekaan, saati että millään asteikolla derivoituna kuuluisi intelligent jungle-genreen :D)

Livenä näitä rumpubasso-akteja ei kovin montaa tullut koettua kotimaisten Dizzyn ja Alimon settien lisäksi. Ruotsalainen Dj Steel taisi pari kertaa piipahtaa Eerikinkadulla ja Aqua Skyn setit tuli hikoiltua Teatrossa ja bileiden jatkoilla Oranssilla. Muistan vieläpä painuneeni Katajanokalta suoraan duuniin - ja intensiivisen bilettämisen jäljiltä käveleminen sattui koko seuraavan viikon!

Tuon ajan helmijulkaisuista on pakko hehkuttaa muutamia. Omat tykästymiset keskittyivät aika pitkälle muutamien labelien julkaisuihin: Good Looking/Looking Good, Moving Shadow ja Creative Source Records. Toki joitakin albumeja oli pakko käydä hankkimassa "vieraistakin", kuten esim. Everything But The Girlin drum&bass-henkinen albumi Walking Wounded (1996), jolla mukana hääri myös Spring Heel Jack.

Yks hypnoottisimmista tuon ajan helmistä:

LTJ Bukem: Music

Joo, eihän toi nyt ole kovin hyvä esimerkki chillistä rumpubassota, eihän tuossa ole niitä "pakollisia" elementtejä nimeksikään, mutta klassikkobiisi kuitenkin. En tiedä mikä siinä on, mutta kun sekoitetaan samaan soppaan Amen-breikkiä, ambienttia äänimaalailua ja ehkä vielä bonarina jazz-mausteita niin meikäläinen lämpeää. Tuota breikkiä jo pelkästään jaksais kuunnella taukoamatta :D

Pahin jungle-innostus on vuosien varrella laimentunut, vinyylitkin myin Flipperille jo aikapäivää sitten. Joitakin klassikoita on tullut hommattua uudestaan levyhyllyyn cd-levyinä:

Omni Trio: The Haunted Science

Adam F: Colours

Breakbeat Era: Ultra-Obscene

Roni Size Reprazent: New Forms

Goldie: Timeless

LTJ Bukem presents Logical Progression

Yks cd-levy on vuosien varrella hävinnyt jonnekin. Sen kun vielä löytäisi jostain:

Jonny L: Two Of Us -EP

Tuon lätyskän nimibiisiä yritimme joskus erään acid jazz-projektin kanssa veivatakin. Biisi on aivan vitun täydellinen! Soittoteknisestihän biisi on vaikeusasteeltaan osastoa Ukko Nooa, mutta niinhän se monesti noissa klassikkobiiseissä tuppaa olemaan. Eikös Miles Daviskin joskus tokaissut, ettei se ole niin tärkeää mitä ääniä soittaa, vaan se mitä jättää soittamatta.

Ja nyt kun on pieni hapanimelä jazzin maku noussut suuhun, taidan laittaa soimaan luomusti vedetyn runpubassohenkisen virstanpylvään, 4Heron legendaarisen hyvän Two Pages-levyn. Caught up here with you, trying to make this old thing new, caught up trying to chase the stars...

Tänhetkisestä d'n'b-skenestä olen ulkona kuin lumiukko. Ainoa levyhankinta, joka vähänkään liippaa genreä, on tainnut olla viimekesäinen DubFX:n erinomainen Everythink's A Ripple. Frendi vinkkasi Facebookin kautta tästä dyydistä, jonka katuliveä löytyy juutuubista. Jäbis duunaa kaikki soundit omalla äänellään: beatboxaa, laulaa, hyräilee...you name it. Kannattaa ehdottomasti tsekata. Vaikka tuo FB taitaakin olla jonkin sortin paholaisen keksintöä, niin on siinä omat hyvätkin puolensa sen lisäksi että voi pitää yhteyttä kavereihin maapallon toisella puolella.

Kosmisissa Sfääreissä

Aamukahvilla lueskelin tuoretta Soundia ja naureskelin jutulle jossa yksi niistä Green Dayn jampoista kertoi paskoneensa housuun Stadionkeikalla ja käyneensä ravistelemassa jöötit puntista lavan reunalle moppiämpäriin. Omat keikkakokemukset eivät onneksi vielä ole lähteneet noin kosmisiin sfääreihin. Muutama "herkullinen" episodi on kertynyt.

Joskus vuosien 2005 ja 2006 tuoksinnassa tuli käytyä soitteloimassa eräässä itä-Helsinkiläisessä ostaripubissa. Tapahtumien jokseenkin hämmentävän luonteen vuoksi lienee tahdikkainta jättää mainitsematta asianosaiset nimeltä kuin myös keikkavenuena toiminut junttipenttilä. Heti soundcheckin alkumetreiltä lähtien illassa oli aistittavissa hieman kummallisia viboja; Miksaajamiekkonen oli järjestetty talon puolesta ja kun hemmo sitten patsasteli mestoille reggaepipo heiluen, kävi melko nopeasti selväksi ettei jamppa tiennyt miksaamisesta hevonvittua, vaikka asiantuntevasti heitteli läppää mä tuumailin ett viisseiska vois käydä tohon ja sitä rataa. Pyylevähkö äänimies ihmetteli reilun tovin, miksei laulumikistä kuulu pihaustakaan. Basistimme siihen sitten assaroimaan, että jos otettais pöydästä toi kanavamute pois päältä. Lupaili hyvää keikkaa...

Nooh, siinä sitten jonkinlaista soundcheckiä veivailtiin ihan kohtuullisilla volumetasoilla ja siihen jalkoihin pyörimään ilmestyi ympärikännissä toikkaroiva pubiruusu: "Musiikki on ihan liian kovalla! Hiljempaa! Hiljempaa!" Juoppoämmä siinä pyöri tovin kuin papu perseessä ja alkoi todella käydä hermoon. Olin jo toivottamassa ämmää hevon vittuun ihan hyväs henges ja sillai mut jokin tekninen probis taisi viedä huomion onneksi hetkeksi muualle. Onneks - sillä ei mennyt aikaakaan kun tajusin spurgun olevan paikan omistajarouva! Feng shuit illan vetoa silmällä pitäen alkoivat olla enemmän kuin kohdillaan...Hieman eksentriseltä veikolta heti alkuunsa vaikuttanut miksaajahemmo sitten paljasti todelliset korttinsa parin neuvoa-antavan puberteettivaahdokkeen jälkeen ja koko loppuillan yritti iskeä kitaristiparkaamme. Sen verran paljastettakoon, että kitaristimaestromme oli hänkin mies. Että sellaista menoa...

En muista kuollaksenikaan, menikö keikka soittojen puolesta hyvin vai huonosti, tai jopa hyvin huonosti. Kaikki nämä ulkomusiikilliset "seikat" keikkailtaan liittyen ovat syöpyneet sieluun tahmeana kuin stigma, ja varsinainen soittosuoritus on pyyhkiytynyt ikuiseen kadotukseen. Keikka tuli kuitenkin soitettua paikan kantapeikoille. Ja luulen että musiikilliset edesottamuksemme tuona nimenomaisena iltana tuossa kosmisessa paikassa ovat osaltaan pyyhkiytyneet yleisön muistista yhtälailla. Ne muutamat hassut irwinit joita pöydissä notkui, tirpoivat keimoa siihen tahtiin jo saapuessamme alkuillasta paikalle, että olivat suhteellisen tiedottomassa tilassa vetomme aikaan.

Jokseenkin oudoissa fiiliksissa sitten pistimme kimpsut ja kampsut kasaan ja aloimme tehdä lähtöä. Yhtäkkiä miksaajamme ilmestyi stagelle heittelemään kärrynpyöriä - munasillaan! Sopersi viiden promillen ketterässä: "Hei katsokaa nyt kun homo heittää voltin!" Tässä vaiheessa psykedeelisiin sfääreihin livennyttä iltamaa vaihdoimme merkitseviä katseita keskenämme ja pakkasimme soittokamat autoon kaikkia nopeusennätyksiä uhmaten, päällimmäisenä ajatuksena Nyt vain nopeasti vittuun täältä! Tähän iltaan tiivistynyt suspensio oli yhtä käsinkosketeltavaa kuin ripuloivan teuraseläimen pakokauhu. Basistimme tokaisikin automatkalla takaisin treenikselle: "Jätkät! Tästä ei sitten puhuta! Ikinä!"

Episodista on vierähtänyt jo siinä määrin aikaa, että uskalsin traumatisoitumisenkin uhalla muistella tuota erittäin kosmista iltaa. Aika lienee parantanut haavat muitakin asianosaisilta, joten uskallan rikkoa tämän pyhän lupauksen tässä ja nyt.

Onhan tämä eri kastissa kuin pullauttaa tunkki pökään tuhansien ihmisten silmien edessä, mutta ikimuistettava tapaus omassa outoudessaan.

Trip-Hop Non-Stop

Okei, vaikka monet tämän genren synnyttäjistä itse vierastavat ja karsastavat termiä Trip-Hop niin paremman ja kuvaavamman genrenimen puutteessa aion mennä sillä. Vai pitäisikö puhua mielummin "90-luvun lopun Bristol-soundista"? - Ei se oikein toimi...

Ensikosketukseni taisi tulla silloisen TV:n Lista-ohjelman kautta. Taisin kuulla ohimennen Portisheadin Dummy-levyltä alle puoli minuuttia jotain randombiisiä - ja lampsin heti seuraavana päivänä poistamaan vinyylin! Rhodes-sähköpianon soundissa on jotain mikä resonoi sielussa juuri sillälailla kivasti kutitellen - jo siitäkin syystä johtuen, että itsekin tuohon aikaan omistin moisen soittopelin. Tai sitten Trip-Hop-neitsyyteni meni VR:n edesmenneiden Makasiinien ilmaiskonsertissa, jonne olin mennyt zoomailemaan Don Huonoja. Roudaustauolla ämyreistä soitettiin Massive Attackin Protection-biisiä ja mainostettiin bändin tulevaa keikkaa Helsingin Juhlaviikoilla, Tokoinrannan huvilateltassa. Biisi iski kuin miljoona volttia aivojen g-pisteeseen! Heti seuraavana arkipäivänä suunnistin Urho Kekkosen Kadun Diskeriin ja tulin ensin vahingossa ostaneeksi levystä sen Mad Professorin kanssa tehdyn dub-version No Protection. Kun kotona laitoin levyn soimaan pettymys oli karvas! Enhän mä sitä lättyä halunnut, joten ensitilassa painuin takaisin kaupungille poistamaan sitä oikeaa Protection-kiekkoa. Onnekas kämmi sikäli, ettei dub-levyä muuten olisi tullut ostettua, ja se on vuosien saatossa paljastunut sekin varsin mainioksi pläjäykseksi. Tuota Juhlaviikkojen keikkaa olenkin jo tainnut hieman dissata - ei ollut ihan kaiken sen ennakkohypetyksen arvoinen, ja taisin olla aika tuhannen plekseissäkin sit loppuillasta...Anyways, olin tähän mennessä jo hommannut bändistä lähteneen Trickyn klassikkodebyytin Maxinquaye. Näiden kolmen artistin edesottamuksista juuri tuolloin on sitten derivoitu se paradigmaattinen Bristol-soundi. Vaikka joidenkin lähteiden mukaan näistä kukaan ei olisikaan varsinaisesti keksinyt tätä soundia, vaan ensimmäisenä oli asialla Coldcut remixillään Erik B & Rakimin biisistä Paid In Full.

Anyways, syy vanhojen kaiveluun on proosallisesti kaksi suht tuoretta julkaisua, joissa Trip-Hop on jalostunut niin dimangiseen muottiin että oksat pois: Massive Attackin viimeisin, vuosiatolkulla kieli pitkällään odoteltu albumi Heligoland sekä Bonobon uutukainen Black Sands. Ensinmainitun kollektiivin uusi riisutumpi ilmaisu puhuttelee ehkä vieläkin enemmän kuin vuoden 1998 Mezzanine-klassikko, joka sekin sentään julkaisuvuonnaan iski ilmat aivoista pihalle! Oma suosikkibiisi levyltä vaihtelee fiilisten mukaan. Viime viikkoina se on ollut Flat Of The Blade, jossa vokaalit hoitavan Elbow:n nokkamiehen Guy Garveyn äänessä vain on karismaa enemmän kuin lääkäriliitto suosittelee kenellekään. Niin ikään Paradise Circus-biisin joikaava Hope Sandoval saa ihokarvat nousemaan pystyyn, hyvällä tavalla. Biisiin pykätyn junttavideon pointti meni kyllä multa ohi - mutta onhan se sentään enemmän ajatusta herättävä kuin esmes Rammsteinin tylsä Pussy-pornoilu. Gui Boratton remix kappaleesta täytyy sekin nostaa esiin levyltä: ehkä paras mistään kappaleesta kuulemani remix ikinä! Ja sentään melkoisen hyviä originaalibiisiäkin parempia remix-versioita on tullut vuosien varrella kuultua, essariksi vaikka Jam & Spoonin tulkinta Age Of Lovesta, Timo Maasin näkemys Doom's Night-biisistä tai kylmiä väreitä ilmestymisensä aikaan aiheuttanut Dj Tieston rekonstruktio Deleriumin biisistä Silence. Onhan noita...Tuossa Paradise Circus-remiksauksessa erityisesti lämmittävät mieltä originaalin jousisovitus, joka uudelleenkäsittelyssä on keksitty vetää sidechain-kompuran läpi, ja sit biisin tribaalihenkinen syke.

Bonobo luettanee sekin samaan Trip-Hop-kastiin. Vuosituhannen vaihteen tienoilla Terrapin-biisi oli kova chillout-hitti: se julkaistiin joka toisella chilli-kokoelmalla ja klubien himmailuosastoilla se soi illasta toiseen. Bändi ei kuitenkaan koskaan kourinut munia samanlaisella intensiteetillä kuin nämä muut edellämainitut. Kunnes nyt sitten Bassoradion mainiotakin mainiomman aamushow:n Jaako soitteli taannoin Eyesdown-biisiä. Biisissä on sama happoisan pumppaava fiilis kuin Flying Lotuksen Tea Leaf Dancers-biisissä - ja Andreya Trianan ääni vain on silkkaa hunajaa! Muutoinkin koko levy on täydellistä soundtrackia kesäiseen sunnuntaiaamuun, kun ilma tuoksuu ehkä hieman sateelle yön jäljiltä ja linnut laulavat kilpaa aurinkoa taivaalle.

Does Humor Belong In Music?

Vaimo näytti Facebookista videoklipin, jossa joku härmäläinen kotivideokoomikko tekee parodiaa jenkkiläisestä Pitbull-nimisestä RnB-jampasta. Taiteilijanimellä Varikkosonni heebo veteli amerikkalaisen originaalin perseenveivaus-ja-kullinvenytys-aar'en'biitä härmäksi. Naurattihan se - ensimmäisellä kerralla. Huumorinkukka on kotihortonomeille vaikea rasti. Alapäähuumori on aina safe bet mutta probis on siinä, että se toimii yleensä vain ne ensimmäiset 5 minuuttia. Sen jälkeen se naurattaa yhtä paljon kuin peräpukamien poistaminen itseltään ilman puudutusta. Tälle kyseiselle hemmolle/porukalle täytyy antaa propsit siitä, että Varikkosonni on oikeasti nerokas käännös! Samanlaista neroutta kuin jonkun neropatin käännös Armi Aavikosta: Desert Army. Pahoin pelkään, että tämä neronleimaus ei kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Onhan näitä kultaa myyneitä huumorilevyjä Suomenmaa väärällään: Pizza Enrico, Pääkköset, Matti Nykänen, Aki & Turo, Sepi Kumpulainen, Turo's HeviG, Sleepy Sleepers, Raptori, Lapinlahden Linnut, Kummeli, Pensselisetä, Kikka, Jope Ruonansuu...(noh, en varmaksi väitä että kaikki nää olis myyneet kultaa, mutta ihan vitusti liikaa musiikilliseen antiin nähden) Toisinaan näitäkin jaksaa poikain kanssa saunailloissa kuunnella puolentoista promillen kumarassa, mutta silti...aika kertakäyttöistä musiikkia.

Yksi poikkeuskin löytyy: Frank Zappa. Okei, ei niitä ilmeisimpiä dzoukkibiisejä jaksa, kuten vaikkapa Valley Girl tai Bobby Brown, mutta sitten on niitä omassa oudossa lajissaan klassikoita kuten Don't Eat The Yellow Snow - ja oikeastaan lähes koko alkupään tuotanto The Mothers of Invention-porukan kanssa. Oma suosikki on livepläjäys Roxy & Elsewhere. Ihan silkkaa läppää! Mutta vittu miten tiukkaa soittoa! Ja Frankin välispiikit ovat nekin aivan omassa kategoriassaan. Penguin In Bondage-biisin esittely on hervottomin spiikkaus ehkä ikinä. Tuplavinyyli tarttui aikoinaan 90-luvun alkupuolella matkaan Järvenpään torin kupeessa sijainneesta levydivarista, ihan sattumalta. Musiikkilehdistä olin jotain lukenut ja päätin kokeeksi napata levyn mukaan, vaikka se olikin snadisti kalliimpi kuin muut perusvinyylit. Noh, olihan se tuplalevy. Nuorempana tuli enemmänkin harrastettua levyjen ostamista sokkona divareista - ainahan niitä sit pystyi viemään takas vaihtoon jos ei inspannut. Levyt kustansi käytettyinä siihen aikaan parista kympistä neljäänkymmeneen markkaan, joten 60 markan hintalappu tästä livetuplasta oli nuorelle, kroonisesti persaukiselle opiskelijalle, suht paljon. Mut elämässä on otettava riskejä - ja tällä kertaa se todellakin kannatti! En muista myinkö tämänkin vinyylin frendeille vai hävisikö se vain maailmalle - nyt se komeilee CD-levynä hyllyssä.

Riskien ottamisesta tuli mieleeni eräs toinenkin levyn ostamiseen liittyvä anekdootti vuodelta -92. Opiskelin (="opiskelin") Järvenpään lukiossa, jonne matkustin joka päivä junalla Jokelasta. Joka kuukausi pummasin kotiväeltä rahat kuukausilippuun. Paitsi kerran...kun sattui nimittäin niin, että yläasteen aikainen frendini Jarno oli tutustuttanut bändiin nimeltä Faith No More, näiden tuoreeseen levyyn Angel Dust. Levy iski takaraivoon sellaisena korvat avaavana moukarina, että junalippurahat oli PAKKO sijoittaa mielummin tähän vinyyliin. Kuljin sitten kuukauden päivät pummilla kouluun ihan vain siitä ilosta, että sain kuunnella levyä. Taisin saada tarkastusmaksunkin. Eli levy tuli sitten loppupeleissä ihan vähän kalliimmaksi. Levy teki kuitenkin niin lähtemättömän vaikutuksen, ettei rahalla ole paskankaan merkitystä. Henkinen pääoma jota levy on antanut vuosien varrella on mittaamatonta. Uskallan väittää, että Angel Dust on yksi eniten elämääni vaikuttanut albumi. Vinyyliä en enää omista. Myin sen viimeisten joukossa kun päätin, etten enää hanki levysoitinta muutaman hassun vinyylin vuoksi. Erinäisten sattumuksien vuoksi hankin levyn CD-formaatissa vasta useaa vuotta myöhemmin - kun tajusin, kuinka paljon albumi on muovannut omaa musiikillista kehitystä niin korvien avaajana kuin musiikintekijänäkin. Levyyn liittyy sellainenkin jännä "ilmiö", että ilmestymisvuonnaan levyn kitarasoundit tuntuivat jotenkin freeseiltä omassa outoudessaan - nyt kun on perehtynyt enemmän musiikkiteknologiseen säätämiseen, ne ovatkin oikeasti aika paskat! Toisaalta: en voisi kuvitella levyä ilmankaan niitä. Niin kuin osaa kuvitella Metallican ...and Justice For All-levyäkään ilman niitä olemattomia bassotaajuuksia. Eivät ne silloin finninaamaisena teininä häirinneet pätkääkään, koska musiikillinen substanssi puhutteli.

Näin se homma etenee :D

Auringonvaloa

Aamulla kun lastasin ipanat autoon siinä varttia vaille seitsemän, oli elohopea kivunnut mittarissa jo reiluun viiteentoista! Auringonvalo ja lämpö tekee ihmeitä sielulle...vara-duuniauton ghettoblasteriin oli viritetty kanavaksi YleX, jote en normaalisti kuuntele. En jaksanut alkaa virittelemään muitakaan kanavia - kohtahan jo saisin oman duunikiesin alle. Onneksi en vaihtanut kanavaa! Lempattuani tenavat tarhaan matkalla töihin nimittäin eetteriin soljui tuoretta poppia Ruotsista, ja länsinaapurihan hyvän popin tekemisen osaa. Biisi oli Salem Al Fakirin Keep On Walking. Välillä kun jo meinaa mennä usko ihmiskuntaan kaikenmaailman Idols- ja X-Factor-skabojen vuoksi niin on lohdullista kuulla jotain näinkin hienoa! Kappalehan on silkkaa mainstream-poppia mutta niin pieteetillä tehty, ettei mieleen ihan heti tule toista lähimenneisyydestä. Vaimo oli tätäkin jamppaa kyllä Spotifystä aiemmin soittanut Me Naiset-lehden vinkistä, mutta biisi oli toinen eikä oikein puhutellut silloisessa mielentilassa. Biisin soitua oli kyllä pakko vaihtaa Bassoradion taajuudelle, ettei hyvä fiilis olisi vallan tärveltynyt altistumalla jollekin geneeriselle popkuonalle jota nuorisokanava YleX voittopuolisesti radioaalloille suoltaa.

Nykyisellään kuuntelen pääasiassa Bassoradiota, satunnaisesti Radio Helsinkiä. Kummankin kanavan kuuntelemisessa on riskinä eksponentiaalisesti käsiin räjähtävä rahanmeno: uusiin levyhankintoihin! :) Viime aikoina elektronisempi soundimaailma on taas pitkähkön tauon jälkeen poreillut tajuntaan paremmin. Liekö seurausta noista parista remix-kilpailusta joihin on tullut otettua osaa, vai ihan orastavan keski-iänkriisin aiheuttamaa nostalgiatrippailua...Juutuubista on viime aikoina tullut yyteröityä lähinnä 90-luvun lopun elektronisemman musiikin klassikoita, niitä biisejä joita silloin nuorna miesnä tuli Fredan Spinefarmista 12"-vinyyleinä hamstrattua ja Sub Zero-alkoholijuoman voimalla biletettyä "Kynällä". Kai sitä alkaa jo samaistumaan niihin sohvalla chillaileviin vanhoihin pieruihin jotka kaihoten muistelevat menneitä, kuten elokuvassa Human Traffic vanhat reivaajat jotka haikailevat vuoteen -92! :D Omat "konemusiikki"-lempparit taitavat enimmäkseen ajoittua vuosiin 1994-1996. Pari schlaageria oli silloin ylitse muiden:

Robert Miles: Children

Josh Wink: Higher State Of Consciousness

Nämä oli niitä todellisia floor-fillereitä. Taisi samoihin aikoihin osua vielä nämäkin:

Olive: You're Not Alone (Paul Oakenfold Remix)

Crystal Waters: Gypsy Woman

Those good ol' days...joo, taidan asetella "Vanha Pieru"-lippiksen päähäni ja poistua takavasemmalle...sitä ennen kuitennii vielä hehkutan kuinka ihQ-raksu-keksintö tuo Spotify on! Olen tässä jo vuoden-pari etsinyt jostain The Abstract Truth-nimisen acid jazz-bändin Get Another Plan-EP:tä. Henkilökohtainen tatskasuunnittelijani, Jude, biisiä joskus back in the day soitti - ja muistan nähneeni biisin monellakin happojatsikokoelmalla Spinefarmin vinyylilaareissa ilmestymisaikanaan (Niih, miksen ostanut?!? Miksen?!?). Olin jo luopunut toivosta, kunnes tänään hiffasin etsiä Spotifystä - ja sieltähän se! Nyt pääsee fiilistelemään kunnolla! Happoa! Jazzia! Nostalgiaa!