1. Led Zeppelin: Stairway To Heaven
- vuonna 1971 julkaistulta Led Zeppelin IV-levyltä löytyvässä klassikoiden klassikossa on kieltämättä mieleenpainuvaa kitarointia Jimmy Pagen toimesta, soolossa on jotain melodista jujua pelkän pavloviaanisen onanoinnin sijaan. Biisiä on coveroitu maailman sivu sen seitsemän miljoonaa kertaa, mutta pari tulkintaa täytyy nostaa esiin. Frank Zapan reggae-sovitus biisistä on melko hulvaton! Ska-poljennolla etenevä torvisektiolla tuutattu soolo on erityisen hilpeä:
Sit Spotifystä spottasin mielenkiintoisen version biisistä. Scott D. Davisin Rockfluence-levyltä löytyy soolopianotulkinta, joka toimii yllättävän hyvin! Levyltä löytyy muitakin rockklassikoita pianolle sovitettuna mm. Billy Idol, Guns'N'Roses, Nirvana, Metallica, The Eagles, Linkin Park...nooh, okei; ehkeivät kaikki biisit täytä ihan kunnialla rockklassikkon vaatimuksia :)
2. Van Halen: Eruption
- vuonna 1978 ilmestyneeltä Van Halen-kiekolta. Vaikka Eddie Van Halen soittaakin paljon nuotteja, on jampan shreddauksessa paljon enemmän lämpöä kuin myöhemmin estradeille ilmaantuneiden kitararunkkareiden soitossa. Tälle Rolling Stone-lehden listalle olisi mielestäni kuulunut myös itseoikeutetusti Eddien kitarasoolo Michael Jacksonin biisissä Beat It.
4. Pink Floyd: Comfortably Numb
- legendaariselta vuoden 1979 progejärkäleeltä The Wall. Noh, ei lukeudu omiin suosikkeihin. Mikä tahansa biisi Dark Side Of The Moon-levyltä olisi ollut parempi valinta (siis niistä biiseistä joissa on kitarasoolo). Comfortably Numb-schlaagerista on siitäkin tehty ne ziljoona versiota...yks parhaista kuulemistani on yllättäen Scissor Sisters-bändin tulkinta. En anna paljoakaan arvoa covereille jotka veivataan orjallisesti originaalia seuraten. Tässä versiossa on rohkeasti ampaistu villissä tangentissa alkuperäisestä kauas.
5. The Jimi Hendrix Experience: All Along The Watchtower
- kun puhutaan covereista, jotka ovat jopa parempia kuin originaali, tämä biisi mainitaan aina ensimmäisten joukossa. Bob Dylanin alkuperäinen veisu kalpenee tämän Electric Ladyland-levyltä (1968) löytyvän näkemyksen rinnalla aika 6-0. Biisiä ovat coveroineet kohtalaisin lopputuloksin myös mm. Bobby Womack ja Paul Weller - mutta Hendrixin timanttisen version tasolle ei ole kukaan vielä päässyt, IMHO. "Henkan" versio koukuttaa heti ensiminuuteista lähtien, kun komppi kääntyy jotenkin psykedeelisesti jo parin ensimmäisen tahdin aikana. Oma soittoharrastus alkoi 80-luvun lopulla ehkä juuri Hendrixin ansiosta: näin televisiosta dokkarin ja rumpalihaaveet vaihtuivat lennosta kitaraan. Sillä ekalla kuppaisella Williams-merkkisellä kuusikielisellä sitten tuli opeteltua Hendrixin Smash Hits-kokoelman biisejä yrityksen ja erehdyksen kautta sormet verille. Luonnollisesti tuli sitten hankittua vinyylinä kaikki mahdolliset albumit ja bootlegit hyllyyn! :)
6. Guns'N'Roses: November Rain
- ekalta Use Your Illusions-pökäleeltä vuodelta 1991. (Sviddu, onko siitäkin jo kohta 20 vuotta?!?) Bändin debyyttilevyä Appetite For Destruction tuli yläasteikäisenä diggailtua paljonkin, mutta tämän levyn ilmestymisen aikaan olin jo mukamas niin musiikillisesti sivistynyt, että lähinnä dissasin bändiä sen minkä ehdin ja kuuntelin "hienompaa" musiikkia. Vuosin varrella moinen urpous on onneksi karissut matkan varrelle ja olen löytänyt Gunnareiden myöhemmän tuotannon uudestaan. Hieno biisi, hieno kitarasoolo. Diggaan kyllä Slashin tyylistä soittaa lyyrisesti. Soolot ovat sen verran helppoja, että itsekin sais ne kunnialla vedettyä - silti niissä on jotain älyttömän hienoa, kaunista jopa. Mielummin kuuntelen vähemmän, mutta kauniimmin, kuin sitä iänikuista musiikillista masturbointia.
7. Metallica: One
- kun tämä biisi ilmestyi ...And Justice For All-levyllä vuonna 1988, ei meikäläisen pienessä huoneessa kuunneltukaan sitten mitään muuta vähään aikaan! Biisi tuli opeteltua kitaralla - kitarasooloja lukuunottamatta, siihen ei skillsit oikein riittäneet. Hieno biisi kyl, mut ei se kitarasoolo kyllä kovin kummoinen ole...Mut emmä ole Kirk Hammetin sooloista yleensä lämmennyt muutenkaan, vasta sit kun heebo tajusi alkaa soittaa vähemmän nuotteja.
8. The Eagles: Hotel California
- samannimiseltä, vuonna 1976 ilmestyneeltä klassikkolevyltä. Helvetin hienoja harmonioita soolossa! Ensimmäinen levy, jota skidinä tuli kirjastossa KUUNNELTUA, oli Iron Maidenin Powerslave (1984). Ne kitaraharmoniat! Siihen asti musiikki oli vain toiminut äänitapettina, tuosta alkoi musiikin varsinainen diggailu. Muistan kuulleeni Hotel California-biisin ensimmäisiä kertoja ollessani Englannissa omatoimisella kielimatkalla frendini kanssa kesällä 1988 tämän sukulaisten helmoissa. Perhe jonka luona asustelimme kuukauden päivät oli jonkin sortin uskovaista sakkia, joten biisin sanoituksesta saimme kuulla jos jonkinlaista uskonnollisen yksisilmäisyyden sävyttämää tulkintaa :D
9. Ozzy Osbourne: Crazy Train
- biisin kitarariffi oli ensimmäisiä, joita opettelin kankeilla sormillani. Luokkakaverini, Santeri, taisi opettaa sen minulle. Randy Rhoads oli kyllä tekijämies, vaikka Ozzyn tuotanto ei tuolloin muuten oikein puhutellutkaan. Myöhemmin sit kyllä.
10. Cream: Crossroads (Wheels Of Fire, 1968)
- tottakai jokaisella joskus kitaraa hiplanneella on ollut se pakollinen Slowhand-kausi! Eipä siinä sen kummempaa, hienoja bluesmeininkejä. Pakko kertoa eräs hauska anekdootti "Kläpään" liittyen; Joskus vuosia sitten frendi osti Anttilasta kokoelman, jonka nimenä oli proosallisesti The Cream Of Eric Clapton! Kyllä tuosta nimestä riitti poikain kanssa hihiteltävää monet kaljoitteluillatsut...
11. The Jimi Hendrix Experience: Voodoo Chile (Slight Return)
- wah-kitaroinnin monoliitti ja eräs maailman puhkisoitetumpia biisejä. Muiden tulkinnoista kuuntelemisen arvoisia ovat mm. Ben Harperin The Will To Live-Live EP:ltä löytyvä rosoinen slide-näkemys sekä Angelique Kidjon hieman elektronisesti pulputtava versio, joka löytyy ainakin Best of-kokkarilta Keep On Moving (2001). Lisäksi tiukka luenta biisistä löytyy Gil Evansin Plays The Music Of Jimi Hendrix-lätyltä. Muistelen lukeneeni, että Hendrix olisi suunnitellut kollaboraatiota Evansin kanssa, mutta meni pahus kuolemaan ennen kuin yhteistyö toteutui.
12. Chuck Berry: Johnny B. Goode
- yks niitä biisejä, jotka jokaisen itseään kunnoittavan kitaristin vain ON osattava. Itsellä opettelu jäi biisin legendaariseen introon, joka sekään ei mennyt ehkä ihan niin hyvin. Ei siis ihme, että instrumentti vaihtui kiippareihin myöhemmin... Ekan kerran kuulin biisin Paluu Tulevaisuuteen-leffassa silloin skidinä, eikä stygeä oikein enää pysty kuuntelemaan: se assosioituu väkisinkin Michael J. Foxiin :)
13. Stevie Ray Vaughan: Texas Flood
- noh, meikä ei ole koskaan oikein lämmennyt SRV:n soittotyylille, ainakaan omilla levyillään. Kyllä hepun bluusia kuuntelee, mut ensimmäistäkään levyä en ole katsonut aiheelliseksi hankkia. Sen sijaan dyydin soolo David Bowien Let's Dance-hitissä on oikeinkin hyvä.
14. Derek & The Dominos: Layla
- osasi superstarat näköjään jo ennen vanhaankin tämän artist formerly know-henkisen salanimillä urpoilun. Anyways, kunkkubiisi tämäkin. Kitaroinnista huolehtivat Eric Clapton ja Duane Allman. Taas yksi niitä pakko osata-biisejä, mut onhan biisin legendaarinen riffi ihan svidun hieno.
15. Deep Purple: Highway Star
- vuonna 1972 julkaistulta Machine Head-levyltä. Itse en tästä biisistä ole ikinä stondista saanut, sen sijaan Child In Time-eeposta tuli nuorna miesnä c-kasetilta soitettua niin että kasetti lopulta kului puhki. Nauhoitin biisin joskus 80-luvun lopulla Rock Radiosta kasetille ja ihastuin ensikuulemalta biisin Hammond B3-urkusoundeihin! Liekö sitten siemen tulevalle kosketinsoitin-innostukselle ja taipumus eeppisempään ilmaisuun kylvetty tuolloin? Go figure...
18. The Jimi Hendrix Experience: Little Wing
- yksi hienoimmista Hendrixin biiseistä ikinä! Axis: Bold As Love-levyltä (1968) löytyvä studioversio ei ole niin maukas kuin jotkin myöhemmät live-versiot esim. Live At Royal Albert Hall (löytyy ainakin The Jimi Hendrix Experience-boksilta). Muistelen myös omistaneeni joskus vinyylinä albumin Jimi Hendrix Concerts, jolta löytyi live-veto biisistä: ehkä paras ikinä kuulemani. Versio alkoi phaser-efektin läpi soitetulla kitaralla. Pitäis ottaakin työn alle levyn etsiminen cd-formaatissa...
20. Queen: Bohemian Rhapsody
- Night At The Opera-levyltä vuodelta 1975. Ikävä kyllä, Wayne's World-leffa pilasi tämän biisin kuuntelunautinnon pitkäksi aikaa, mut nyt tätäkin tsipaletta pystyy kärvistelemättä kuuntelemaan. On kausia jolloin Brian Mayn soittotyyli ärsyttää, ja sit taas on kausia että ymmärtää sitä. Ensimmäinen tietoinen kosketus bändiin tapahtui joskus 80-luvun lopulla, kun ostin Kreetan reissulla paikallisesta levykaupasta kreikkapainoksen Kind Of Magic-vinyylistä. On tuollakin levyllä hetkensä, vaikkei se ehkä bändin briljanteimpien teosten joukkoon mahdukaan. Who Wants To Live Forever-biisi tuli plokattua skeballa silloin finninaamaisena pubertanttina ja yritin hakea surkeasta sähkiksestäni epätoivoisesti samaa soundia soittamalla kolikolla kuten Brian May kuuleman mukaan myös tapasi soittaa.
Oma listani maailman parhaista kitarasooloista olis kyllä ehkä snadisti erilainen. Sitä ei kyl käy kieltäminen, että nämä tässä kommentoimani ovat kitarismin kannalta olennaisia biisejä lähihistoriasta. Listat ovat kuitenkin vain subjektiivisia näkemyksiä - pienen tai ison ihmisryhmän, mutta joka tapauksessa jollain lailla rajatun porukan mielipiteitä. Ja mielipiteethän ovat tunnetusti kuin persereiät. Jokaisella on omansa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti