Does Humor Belong In Music?

Vaimo näytti Facebookista videoklipin, jossa joku härmäläinen kotivideokoomikko tekee parodiaa jenkkiläisestä Pitbull-nimisestä RnB-jampasta. Taiteilijanimellä Varikkosonni heebo veteli amerikkalaisen originaalin perseenveivaus-ja-kullinvenytys-aar'en'biitä härmäksi. Naurattihan se - ensimmäisellä kerralla. Huumorinkukka on kotihortonomeille vaikea rasti. Alapäähuumori on aina safe bet mutta probis on siinä, että se toimii yleensä vain ne ensimmäiset 5 minuuttia. Sen jälkeen se naurattaa yhtä paljon kuin peräpukamien poistaminen itseltään ilman puudutusta. Tälle kyseiselle hemmolle/porukalle täytyy antaa propsit siitä, että Varikkosonni on oikeasti nerokas käännös! Samanlaista neroutta kuin jonkun neropatin käännös Armi Aavikosta: Desert Army. Pahoin pelkään, että tämä neronleimaus ei kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Onhan näitä kultaa myyneitä huumorilevyjä Suomenmaa väärällään: Pizza Enrico, Pääkköset, Matti Nykänen, Aki & Turo, Sepi Kumpulainen, Turo's HeviG, Sleepy Sleepers, Raptori, Lapinlahden Linnut, Kummeli, Pensselisetä, Kikka, Jope Ruonansuu...(noh, en varmaksi väitä että kaikki nää olis myyneet kultaa, mutta ihan vitusti liikaa musiikilliseen antiin nähden) Toisinaan näitäkin jaksaa poikain kanssa saunailloissa kuunnella puolentoista promillen kumarassa, mutta silti...aika kertakäyttöistä musiikkia.

Yksi poikkeuskin löytyy: Frank Zappa. Okei, ei niitä ilmeisimpiä dzoukkibiisejä jaksa, kuten vaikkapa Valley Girl tai Bobby Brown, mutta sitten on niitä omassa oudossa lajissaan klassikoita kuten Don't Eat The Yellow Snow - ja oikeastaan lähes koko alkupään tuotanto The Mothers of Invention-porukan kanssa. Oma suosikki on livepläjäys Roxy & Elsewhere. Ihan silkkaa läppää! Mutta vittu miten tiukkaa soittoa! Ja Frankin välispiikit ovat nekin aivan omassa kategoriassaan. Penguin In Bondage-biisin esittely on hervottomin spiikkaus ehkä ikinä. Tuplavinyyli tarttui aikoinaan 90-luvun alkupuolella matkaan Järvenpään torin kupeessa sijainneesta levydivarista, ihan sattumalta. Musiikkilehdistä olin jotain lukenut ja päätin kokeeksi napata levyn mukaan, vaikka se olikin snadisti kalliimpi kuin muut perusvinyylit. Noh, olihan se tuplalevy. Nuorempana tuli enemmänkin harrastettua levyjen ostamista sokkona divareista - ainahan niitä sit pystyi viemään takas vaihtoon jos ei inspannut. Levyt kustansi käytettyinä siihen aikaan parista kympistä neljäänkymmeneen markkaan, joten 60 markan hintalappu tästä livetuplasta oli nuorelle, kroonisesti persaukiselle opiskelijalle, suht paljon. Mut elämässä on otettava riskejä - ja tällä kertaa se todellakin kannatti! En muista myinkö tämänkin vinyylin frendeille vai hävisikö se vain maailmalle - nyt se komeilee CD-levynä hyllyssä.

Riskien ottamisesta tuli mieleeni eräs toinenkin levyn ostamiseen liittyvä anekdootti vuodelta -92. Opiskelin (="opiskelin") Järvenpään lukiossa, jonne matkustin joka päivä junalla Jokelasta. Joka kuukausi pummasin kotiväeltä rahat kuukausilippuun. Paitsi kerran...kun sattui nimittäin niin, että yläasteen aikainen frendini Jarno oli tutustuttanut bändiin nimeltä Faith No More, näiden tuoreeseen levyyn Angel Dust. Levy iski takaraivoon sellaisena korvat avaavana moukarina, että junalippurahat oli PAKKO sijoittaa mielummin tähän vinyyliin. Kuljin sitten kuukauden päivät pummilla kouluun ihan vain siitä ilosta, että sain kuunnella levyä. Taisin saada tarkastusmaksunkin. Eli levy tuli sitten loppupeleissä ihan vähän kalliimmaksi. Levy teki kuitenkin niin lähtemättömän vaikutuksen, ettei rahalla ole paskankaan merkitystä. Henkinen pääoma jota levy on antanut vuosien varrella on mittaamatonta. Uskallan väittää, että Angel Dust on yksi eniten elämääni vaikuttanut albumi. Vinyyliä en enää omista. Myin sen viimeisten joukossa kun päätin, etten enää hanki levysoitinta muutaman hassun vinyylin vuoksi. Erinäisten sattumuksien vuoksi hankin levyn CD-formaatissa vasta useaa vuotta myöhemmin - kun tajusin, kuinka paljon albumi on muovannut omaa musiikillista kehitystä niin korvien avaajana kuin musiikintekijänäkin. Levyyn liittyy sellainenkin jännä "ilmiö", että ilmestymisvuonnaan levyn kitarasoundit tuntuivat jotenkin freeseiltä omassa outoudessaan - nyt kun on perehtynyt enemmän musiikkiteknologiseen säätämiseen, ne ovatkin oikeasti aika paskat! Toisaalta: en voisi kuvitella levyä ilmankaan niitä. Niin kuin osaa kuvitella Metallican ...and Justice For All-levyäkään ilman niitä olemattomia bassotaajuuksia. Eivät ne silloin finninaamaisena teininä häirinneet pätkääkään, koska musiikillinen substanssi puhutteli.

Näin se homma etenee :D